lauantai 20. toukokuuta 2017

Saikku

Sairausloma on jännä juttu. Osuuspankkilainen twitteristi kysyi muutama viikko sitten, saako saikulla somettaa. Twiitistä nousi pienoinen äläkkä, niin kuin somessa nyt yleensäkin nousee. Aiheesta kirjoitettiin myöhemmin myös Osuuspankin blogissa.

No mitä saikulla sitten saa tehdä?  Asikkalan kunnanjohtaja ei esimerkiksi olisi yleisen mielipiteen mukaan saanut sairauslomansa aikana olla myymässä raketteja. Kaikki nyt varmaan tajuavat, että kunnanjohtamishommat ovat ehkä vähän eri stressitason juttuja. Vaikka nyt ei siinäkään ihan rakettitieteestä puhuta.

Työhyvinvoinnin asiantuntijat ovat kommentoineet aika ajoin mm. sairausloman olevan määrätty tiettyyn työtehtävään eikä se välttämättä estä tekemästä muita itselleen mielekkäitä asioita. Käy järkeen. Silti yhtä usein keskustellaan siitä, onko saikun aikana oikeutta hoitaa asioita, käydä kaupassa, postissa, kuntosalilla, ulkoiluttaa koiraa, tavata kavereita... you name it. Joku voi olla sitä mieltä, että saikulla pitää olla vain ja ainoastaan selkä kiinni sohvassa, kärsiä kurjasta olostaan ja korkeintaan nauttia ajatuksesta, että kohta päästään taas töihin. Tuolla tavoin saa toki ajatella, mutta niin kauan kuin se ei ole sairauslomaa määränneen lääkärin nimenomainen ohje, kannattaa maallikon ja satunnaisen tarkkailijan pitää mölyt mahassaan.

Itse olen pian koittavaan avosydänleikkaukseeni saakka sairauslomalla, koska yksinkertaisesti ei mieli meinaa pysyä matkassa. Nukun huonosti ja huomaan jatkuvasti ajautuvani ajattelemaan leikkausta, mahdollisia riskejä, lapsiani, auki sahattua rintakehää, kuolemaa, pitkää toipumista, kipua, kaikenlaisia katetreja. Mitä näitä nyt on. Kaikkien kannalta on siis parempi, että kelailen näitä asioita ihan omalla ajallani sen sijaan, että ahdistuisin vielä lisäksi työasioista. Sairauslomalle jääminen ei kuitenkaan ollut helppo päätös. Tuskailin pitkään sen ajatuksen kanssa, että sairauslomalle jäädessäni jätän töissä toiset pulaan. Että olen huono tiimin jäsen, vaikka hyvä tiimiläinen juuri osaakin kertoa omasta toimintakyvystään.

En kuitenkaan ole vuodepotilas, jalkani ei ole kipsissä enkä sairasta yleisvaarallista tartuntatautia. Minun oloani ei siis paranna kotisohvalla makoilu, vaan esimerkiksi ulkoilu, muut ihmiset, pöljäily lasteni kanssa ja hyvä ruoka. Kaikki sellainen, joka myös leikkauksen jälkeen auttaa toipumisessa. Ja silti tunnen huonoa omatuntoa työntäessäni nenäni ulos kevään ensimmäiseen hellepäivään, nauraessani ystävieni kanssa terassilla, nauttiessani hetkestä, jolloin en pelkää kuolevani. Ihan pöhköä tuntea niin, tajuan sen itsekin.

Miksi sitten avaudun tästä asiasta? Ehkä siksi, että somehörhönä jaan edelleen elämääni eri kanavissa. Ehkä siksi, että näitä juttuja kytätään. Kuva, jossa hymyilen onnellisena mieheni vieressä hyvän aterian jälkeen ei varsinaisesti ole kuva ihmisestä, joka on kipeästi sairausloman tarpeessa. Vai onko? Sitäpä juuri kuvaa katsova ei voi tietää eikä siitä siksi kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Kun vaan muistaisin itse olla potematta huonoa omaatuntoa.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista

Tässä on ollut vähän kaikenlaista, mistä ei ole tullut kirjoitettua. Blogini hiljeni hitaasti muutama vuosi sitten suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun parisuhteen ongelmat alkoivat. Ei kai niissä sen enempää yhtäläisyyksiä ole, tulipahan nyt vaan mieleen.  Mutta sitä kaikenlaista, sitä on tosiaan ollut - ja paljon. On ollut ero, surua, murhetta ja valvottuja öitä. Mutta onneksi myös on ollut iloa, onnea ja uutta rakkautta. Kai se jonkinlainen tasapaino elämässä aina on, vaikka vauhti hirvittääkin. 

Jos tälle pyörremyrskylle haluaisi jonkin alun ja syyn löytää, saisi tehdä paljon töitä. Mutta loppu on helppo osoittaa. Olen nimittäin taipunut ajattelemaan, että viimeinen niitti meidän parisuhteellemme oli talonrakennusprojekti, jonka budjetti ja aikataulut venyivät ensin kuukaudesta, sitten vuodesta toiseen. Vaikka tietenkin olihan siinä kaikkea muutakin, kiireinen pikkulapsiarki ja parisuhteen ongelmat. Yhtäkkiä me ei oltu enää me, me ei oltu enää tiimi. Me ei osattu enää olla, oltiinkohan koskaan edes osattu ollakaan. Tuli tilanne, tuli toinen ja lopulta elettiin ja oltiin kuin kämppikset.

Siinä vaiheessa, kun olin vasta oikeastaan päästänyt eroajatuksen itämään, sairastuin vakavasti. Tuolloin sain päähäni muutakin kuin verenkiertohäiriön. Sain päähäni, etten halua olla tämän ihmisen kanssa loppuelämääni, haluan jotain muuta. Ajatus siitä, ettemme vanhenisi yhdessä tai ajatus siitä, että ydinperhe hajoaisi, ei tuntunut yhtä pelottavalta kuin se, etten olisi onnellinen. Olinkin yhtäkkiä itsekäs. vaikka itsekkääksi minua onkin joskus haukuttukin, niin nyt se tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä tajuta, että ansaitsen parempaa. Ja vaikka suhteessamme nyt kaikenlaista olikin - niin kaikenlaista sellaista, josta Salattujen elämien käsikirjoittajat voivat vain haaveilla, niin en suostu silti katumaan ja olemaan katkera. Sillä ilman tuota parisuhdetta ja avioliittoa, ja sitä rakennusprojektiakin, en olisi saanut kahta suloista lasta, joita ilman elämäni ei olisi läheskään näin kaoottista, ihanaa, raskasta ja rakasta. 

Kaksi vuotta sitten ajattelin, että minun on päästävä tästä pois. Sairastumiseni jälkeen tiesin, että minun on päästävä pois. Aloin puhua miehelle siitä, huonosta olostani. Siitä alkoi melkein kahden vuoden taistelu - sellaiseksi kai sitä voi sanoa. Minä en osannnut lähteä, mies ei osannut päästää irti. Olimme loukkausten ja satuttamisen kierteessä.

Samaan aikaan lapset kasvoivat ihan yhtäkkiä, alkoi koulu, lähti hampaita ja me miehen kanssa kadotimme toisemme lopullisesti. Nurkan takana odotti aina uusia saippuasarjamaisia käänteitä, jotka viimeistään saivat minut uskomaan, että elämä yllättää kerta toisensa jälkeen yhä kummallisimmilla tavoilla. Kesken eroprosessin tutustuin, ihastuin, rakastuin toiseen. Tiedän, ei tämä nyt ehkä kaikista tyylikkäimmin ollut hoidettu, mutta olin jo päättänyt lähteä. Siksi se ovikin oli toiselle auki. Samalla tavalla kuin en suostu katumaan suhdettani ex-puolisooni, en myöskään suostu häpeämään uutta onneani. Minä olen ansainnut tämän. Joku on varmaan sitä mieltä, että olen ansainnut terveyshuoleni. Niin kai sitten. Karma is a bitch. Kahden viikon päästä koittaa sydänleikkaus, avosydänleikkaus. Se on iso sana, iso operaatio. 

Itse uskon erotaistelulla olleen osansa siinä, että sydämeni kirjamellisesti särkyi. On hirvittävän rankkaa rimpuilla, keskustella, tehdä töitä, pitää arki pyörimässä, kun ei saa itkeä eikä surra. Ei ole aikaa eikä paikkaa sellaiselle. Jostain se tulee ulos ja minulta se tuli rinta-aortasta, joka vuodessa levisi niin isoksi, että se uhkaa revetä. Lääkärien mukaan ei ole syytä odottaa sitä, siksi leikkauskin hoidetaan pikaisesti alta pois, etten kuolisi. Vaikka joskus tuntuu, että olen jo monta vuotta kuollut pikkuhiljaa pois. 

Leikkaus pelottaa. Jännittää. Törmäsin entiseen naapuriin kirjastossa. Hän lohdutti jotakuinkin samoin kömpelöin sanoin kuin ex-puoliso eräässä viestissään. "Jos sä kuolet, et sä sitä itse tiedä." Niin en tiedä. Siksi tämä aika ennen leikkausta tuntuukin niin pahalta. 

maanantai 15. toukokuuta 2017

Takaikkuna

Oikeastaan mun tapauksessani on kyse etuikkunoista, mutta takaikkuna on niin paljon parempi sana. Ja tietty siinä on viittaus Hitchcockin klassikkoelokuvaan, jossa jalkansa murtanut päähenkilö tappaa aikaansa tuijottelemalla takaikkunasta naapureiden elämää (ja kuolemaa). Kyllä te tiedätte.

Itsekin odottelen tässä pidemmän sairausloman alkamista. Omalla kohdallani ohje tosin on lähteä mahdollisimman pian liikkeelle, mutta olen mielissäni, että minulla on ikkunani alla kokonainen tori täynnä elämää.

Äsken keittelin flunssajuomaa (jep, flunssakin nyt vielä) ja katselin ikkunasta ulos. Kahden ihmisen pitkä halaus tien toisella puolella oli täynnä tunnetta, lohtuakin halusin nähdä siinä. Jatkaessaan matkaa omille suunnilleen, kääntyivät he vuoron perään katsomaan toisiaan, juuri sillä tavalla, ettei kumpikaan nähnyt toisen katsovan, vaikka varmasti tiesivät. Kyllä te tiedätte.

tiistai 9. elokuuta 2016

Kolmelta aamulla

Kolmelta aamulla kaikki kutistuu. On vain tämä pieni sairaalahuone, tippakoneen nakutus, vieressä nukkuvan lapsen hengitys, jota kuuntelen tarkasti.

On elokuun alku, mutta aivan yhtä hyvin voisi olla keskitalvi. Ulkona on pimeää eikä kesän tuntua ole muualla kuin ruskettuneilla ihoillamme. Tosin rusketusrajatkin tuntuvat haalistuvan sairaalan lakanoita vasten.

Pieni kuplamme puhkeaa, kun hoitaja kurkistaa sisään. Tarkistaa hengityksen, kysyy kuulumiset ja kehottaa lempeästi äitiäkin nyt nukkumaan. Vaikka varmaan hän tietää sanoessaankin, ettei tässä paljon nukuta. Kävimme hoitajan kanssa aiemmin läpi osaston toimintaa ja päivärutiineja. Tuntui kuin olisimme jäämässä tänne pitkäksikin aikaa.

Hoitajan poistuttua lapsi havahtuu, hengittää hetken huonommin, minua pelottaa.

Pelko on usein seurana sairaalassa. Mutta ei pelko yksin tule, sillä on mukanaan ahdistus, epävarmuus ja koti-ikävä. Ihan tarpeeksi monta sairaalayötä olen valvonut, mutta en koskaan aikaisemmin ole valvonut toisen unta tällä tavalla. Vaikka ei kai minun tarvitsisi, lapsessa on laitteita ja antureita, jotka seuraavat happea ja sykettä.

Kuplamme puhkeaa taas, kun lääkäri käy tarkistamassa tilanteemme. Puhumme hiljaa aamun suunnitelmista ja lapsen hengityksestä. Lääkärin poistuttua minua itkettää. En voi olla ajattelematta, miten meille olisi voinut käydä, jos en olisi iltapäivällä saanut päähäni kurkistaa lapsen suuhun. "Sano, kulta, aaaaaa."

Viimeksi me kaksi makasimme tällä tavalla vierekkäin sairaalasängyssä maaliskuussa viisi vuotta sitten. Lapsi oli vasta tullut tähän maailmaan ja meillä oli pienen hetken vain toisemme. Se oli tässä samassa jättimäisessä talossa, vain pari kerrosta ylempänä.

Lapsi nousee äkkiä istumaan. "Tuu viereen, lisää peittoa", minua käsketään. Ääni on oudon tunkkainen, ei lainkaan tuttu heleä ääni. "Tulenhan minä, kulta. Onko nyt parempi?" En saa vastausta toinen on jo unessa. Ehkä minunkin pitäisi nukkua.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Leikki

Lasten leikki-intoa voi vain ihailla. Siinä missä itse käynnistelen aamulla pitkään, venyttelen, vanuttelen ja vatuloin aamutouhuissani, ovat lapset jo heti herättyään pistäneet pystyyn ensimmäisen leikin.

Usein myös se ensimmäinen tappelu tulee aika pian. Kuuluu asiaan, lohduttaudun. Sisarukset ne nyt nahistelevat aina. Nyrkkikin puhuu, mutta onneksi vähemmän.

Pitkin päivää on joku leikki käynnissä. Sitä on hauska seurata. Tässä eräänä iltana katsottiin leffa, jossa kerrottiin Amazonin elämästä. Ei siis sen verkkokaupan, vaan viidakon ja joen. Pääosassa olivat tietenkin eläimet ja hyönteiset. Ensimmäisten minuuttien jälkeen oli lapsilla jo leikki käynnissä. "Mä oon toi apina ja toi tukaani!" "Joo, ja mä oon toi käääääärme!" Sitten hypittiin ympäri sohvaa hurjasti äännellen ja samalla silmä kovana ohjelmaa seuraten.

Leikki myös elää ja kehittyy koko ajan. "Joo, ja sit", kuuluu innostunut alku ehdotuksesta. Innostaahan se, leikissä kun voi olla mitä vaan. "Ja sit tää menis sinne tulivuorelle ja muuttuis lohikäärmeprinsessaksi!"

Muistaisipa sitä itsekin välillä leikkiä. Voisi olla ihan mitä vaan.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Vuosi

Siitä on nyt vuosi, kun makasin keskussairaalassa ja odotin unta. Sen jälkeenkin olen ollut yötä sairaalassa, mutta vuosi sitten oli merkittävä yöpyminen. Makasin STROKEssa eli aivohalvausseurantayksikössä. Muistan, miten pahalta se nimi näytti pyörätuolikorkeudelta katsottuna. Edellisen yön olin nukkunut päivystysosastolla miten kuten tippalaitteen huutoa ja naapurivuoteessa makaavan rouvan huokailua kuunnellen. Aamupäivällä lääkäri oli käynyt kertomassa, ettei migreenini ollut migreeniä. 

Aivokuvassa oli näkynyt jotain sellaista, jonka takia minun pitäisi mennä aivohalvausseurantayksikköön. Minut kärrättiin pyörätuolilla, en saanut kävellä. Vessaan sain mennä, mutta siihen ne vapaudet sitten jäivätkin. Minulta mitattiin tasaisin väliajoin verenpaine, happisaturaatio ja sydäntäkin seurailtiin. 

Siellä sitten olin. Viiden miehen kanssa. Oma tilanteeni oli hiukan parempi kuin huonetovereiden, minulla oli se vessalupa, mutta eipä sitten paljon muuta. Paitsi carotisdissekaatio. Carotisdissekaatio. Dissekaatio. 

Lääkäri kävi sen kierrollaan kertomassa. En kuole. Kai. Kuuntelin. Nyökyttelin. Uskallanko edes nyökytellä? Lääkäri lähti. Googletin. 

Puolen tunnin välein verenpainemittarit suhahtivat käyntiin. Me kuusi makasimme hiljaa. Suurin osa makasi muutenkin ihan hiljaa. 

"Dissekoitumassa valtimon seinämään tulee repeämä, joka mahdollistaa veren pääsyn seinämän kerrosten väliin. Tämä voi johtaa verihyytymän kehittymiseen suonen seinämän sisään ja suonen ahtautumiseen tai tukkeutumiseen, tai aneurysman (valtimonpullistuman) muodostumiseen."

Kuolen. En kuole. Vammaudun. 

"Paikallisoireita ovat kipu, Hornerin oireyhtymä, tinnitus ja aivohermojen toimintahäiriöt. Yleisin oire on päänsärky (esiintyy noin 50–70 %:lla), joka on pääsääntöisesti erilaista kuin aiemmat päänsäryt, ja sijaitsee joko samalla puolella kuin repeytynyt suoni tai on molemminpuolista."

Olin hakeutunut päivystykseen edellisenä päivänä, maanantaina kovan, epätyypillisen migreenin takia. Niin ja niiden silmien. Hornerin oireyhtymän, kuten myöhemmin opin. Pupillini olivat näyttäneet jo lauantaina kummallisilta, mutta luulin sitä migreenioireeksi. Olisi pitänyt mennä jo paljon aikaisemmin lääkäriin. Olisi pitänyt olla tiukempi. Ei olisi pitänyt olla niin sitkeä. Tyttären neljävuotissynttäreitä juhlittiin sunnuntaina, en malttanut jättää niitä väliin. 

"Kaulavaltimodissekoituma on nuorten ja keski-ikäisten aikuisten yleisin yksittäinen aivoinfarktin syy. Tyypillisin potilas on perusterve ja liikunnallisesti aktiivinen henkilö."

Miksi minä?

Lainaukset Potilaan lääkärilehden artikkelista Kaulavaltimon dissekoituma (25.8.2014, lainattu 2.3.2015, googletettu kymmeniä kertoja.) 



lauantai 20. syyskuuta 2014

Hemmetti

Sisu: "Äiti, onko hemmetti kirosana?"
Minä: "Ei oikeastaan, se on voimasana."
Sisu: "Mikä on voimasana?"
Minä: "No, se on..."
Sini: "Hemmetti!"