maanantai 22. lokakuuta 2007

Kuulumisia ja kulumisia

Mitäs sitä? No eipä ihmeitä. Kovasti oli töitä viikko sitten ja kovasti on nytkin. Viikko sitten sunnuntaina alkoi hurja rupeama, joka päättyi tiistaina - onneksi. Tiistain jälkeen olen vähän yrittänyt jäähdytellä töissä, mutta sama kiire tuntuu jatkuvan, tosin eri nimellä. Työkalenteri täytyy kovaa tahtia kohti joulua, mutta onneksi kuitenkin samaa vauhtia täyttyy myös kalenteriin mukavia juttuja, kuten synttärijuhlia, läksiäiset (okei, ei niin kiva juttu), konsertti jos toinenkin, parit pikkujoulut, romanttinen reissu oman kullan kanssa ja vappu (okei, tämän tietävät vain asiaan vihkiytyneet).

Sohvaperunoille on taloudessamme käynyt kalpaten. Olohuoneessa on sohvan kohdalla ammottava tyhjyys. Onneksi tilanne on korjattavissa, sillä se päivä on vihdoin koittamassa eli uusi perheenjäsenemme saapuu keskiviikkona. Taisi olla vielä syyskuun alkupuolta, kun kävimme koemakaamassa ja ihastumassa uuteen sohvaamme Maskussa (oli muuten ennen tätä markkinaoikeusjupakkaa, huokaus). Vanha sohva sai uuden kodin Hangosta, joten suoritimme esikatselmuksen varmistuaksemme siitä, että sohvalla on hyvät oltavat uudessa sijoituskohteessaan. Siis hyvä syy hypätä lauantaina junaan ja suorittaa lyhyt ex tempore -vierailu Hangossa sekä moikata ihania ystäviämme ja suloista Milla-neitiä.

Sunnuntaina palasimme kotiin sohvan kuljetukseen valjastetulla pakettiautolla. Sohva autoon, mies moottoripyöräilemään ja Aimo siivoamaan sekä järjestelemään paikkoja. Siivoamisen lomassa haaveilin kävelyreippailusta ja olinkin tekemässä lähtöä, kun eteisestä kuului kolinan säestämänä kohteliaasti "ethän ole alasti tai mitään". Mieshän se siellä kaverinsa kanssa (siitä kysymys alastomuudesta). Kolistelu jatkui ja siihen perään toteamus "lähdetään kaupunginsairaalaan".

Mies oli heittänyt kuperkeikauksen pyörällään, mennyt mukkelismakkelis, rikkonut pyörän, kypärän ja itsensä. Sen verran hyvin kuitenkin oli käynyt, että pyörän oli saanut ajamalla kotiin (paljon oli kuitenkin rikki) ja suojavarusteet olivat toimineet kuten pitääkin. Olkapää, kylki ja lonkka kuitenkin olivat niin kipeät, että sairaalassa oli moikattava lääkäriä. Neljän aikaan olimme sairaalalla, mies ilmoittautui ja kertoi kaatuneensa pyörällä. Sen jälkeen istuimmekin pyllyt tiukasti penkissä melkein puolitoista tuntia.

Pääsimme viiden jälkeen tutkimushuoneeseen ja homma oli onneksi melko selvä: Ei näkyviä murtumia, mies melko hyvässä kunnossa. Lääkäri kuitenkin määräsi menemään suorin vartaloin kerien röntgeniin, mutta hoitajalla oli asiasta eri mielipide. Röntgen kun oli jo mennyt viideltä kiinni. Ihmettelen ihan oikeasti, ettei vastaanotossa käynyt hoitajan mielessäkään, että moottoripyörällä kaatunut mies saattaisi ehkä mahdollisesti tarvita röntgeniä. Ehkä. Mahdollisesti. Röntgenissä mies piipahti siis vasta tänä aamuna, mutta onneksi ei paljastunut mitään ikäviä yllätyksiä ja mies on menossa töihin huomenna.

Kävellessämme (okei, mies ontui ja minä kävelin) kohti kotia illan suussa, mies totesi suloisesti, että tämä olikin sitten ensimmäinen on nettomuus ukkomiehenä (hih, hän ei taida laskea mustaa silmää onnettomuudeksi). Minun puolestani onnettomuus saa jäädä viimeiseksi.

Ei kommentteja: