sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Hei me heilutaan taas

Ääni on käheänä laulamisesta (huutamisesta) ja pohkeet kipeinä tanssimisesta (apinamaisesta hyppimisestä). En juonut edes paljoa, mutta silti ilta tuntui myös muualla kuin kurkussa ja pohkeissa. Eilisen kammottavasta olosta on jäljellä enää aavistuksenomainen häivähdys, mutta en ole vieläkään varma, juonko enää koskaan. Mitään. Ikinä.

Jos edellisestä ei käynyt ilmi, niin sanottakoon se vielä suoraan: Hauskaa oli, ihan pirun hauskaa. Jaa, että missäkö oli hauskaa? No keikallapa, tietenkin, ja tällä kertaa kyseessä ei ollut työkeikka. Olimme perjantaina mielettömän hyvällä kokoonpanolla katsomassa Tiktakia Helsingissä.

Kun olin vihdoin saanut valittua bilevaatteet ja rykäistyä itseni liikkeelle, menin Sokokselle ja ostin itselleni uuden paidan. Vaatekaappini pullistelee riepua ja rättiä, mutta mikään niistä ei oikein iskenyt. Piipahdin ihan huvikseni ennen junan lähtöä kaupoilla ja kas vaan, kun sattuikin löytymään kiva paita. Vaateostoksien takia en ehtinyt syödä suklaapatukkaa kummempaa, mikä sitten kostautuikin myöhemmin. Kai se olisi pitänyt muistaa, ettei bilettäessä kannata olla liikkeellä pelkällä lounaalla. Varsinkaan kun sen lounaan on ehtinyt kuluttaa iltapäivällä jumpassa.

Kohtasin etujoukot Hans Välimäen uudessa ravintolassa La Société du Cochonissa, sikakerhossa siis. Muut olivat jo ehtineet istua jonkin aikaa ja syödäkin. Minä tyydyin vadelmashampanjaan (mmmmmhhhh) sillä keikka kutsui. Cochonin ovimiehille muuten kaunis kiitos alkuiltaa piristäneestä flirtistä, juuri tällä tavoin saadaan (nais)asiakkaille hyvä fiilis.

Suunnistimme kohti Presidentti-klubia, jossa tunnelma oli kuin ruotsinlaivalla. Siis ei mitenkään hyvässä mielessä, mutta mitä voikaan odottaa paikalta, joka mainostaa itseään iltaravintolana aikuisille, jotka haluavat pitää hauskaa. Keikasta ei nyt sillä tavoin ole erikoisempaa kerrottavaa. Tiktakin tytöt olivat elementissään (ihan kuin tietäisin mikä heidän elementtinsä on), keikka oli hyvä ja hauska. Paljon sai laulaa (siis huutaa) ja tanssia (hyppiä) mukana. Harmittelen ainoastaan, että bändi lopetti ihan liian aikaisin.

Seitsemän hengen seurueemme ainoa mies sai ansaittua huomiota osakseen: "Miksi sulla on näin paljon naisia". Liekö johtunut erinomaisesta seurasta, mainiosta keikasta tai sitten vaan niin pirun hyvästä fiiliksestä, mutta huomiotta emme me naisetkaan jääneet. Sitä vaan ihmettelen, mikä hitto siinä on, kun heti siviilisäädyn muututtua on pörrääjiä joka kulman takana. Ei voi olla ihan pahasta tällainen pieni kohotusleikkaus itsetunnolle ;)

Keikan jälkeen suuntasimme Cubaan, mutta itse en viipynyt siellä kauan (muutkin olivat häipyneet melko pian koteihinsa ja yökylään). Kipitin kolmen bussiin haaveillen 1,5 tunnin torkuista. Torkut jäivät melkein haaveeksi, sillä asemalla törmäsin työkaveriin, jolla riitti juttua. Lentoaseman jälkeen keskustelu taukosi hetkeksi, joten ummistin silmäni ja heräsin vasta hetki ennen omaa pysäkkiäni.

Eilinen kului aika pitkälti sohvalla, yllätys yllätys. Tänään olisi tarkoitus painua katsastamaan uusi kuntosali. Kunhan nyt ensin nytkähdän liikkeelle ja pääsen eroon tästä kammottavasta närästyksestä. Jos en tänään vääntäydy salille, niin lupaan mennä viimeistään huomenna. Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon.

Ei kommentteja: