keskiviikko 31. lokakuuta 2007

Valokuvatorstai - Portaat


Tämä haastekuva on otettu eräässä miehelleni tärkeässä paikassa, hylätyllä sukutilalla. Valokuvatorstaissa vuonna 1919 rakennetut portaat. Muistelin, että tämän kuvan ottamisesta olisi jo hetki, ja olihan siitä. Kuva on otettu 28.9.2004. Ei, en muista tällaisia asioita ulkoa, vaan minun, kuten muidenkin kuolevaisten pitää tarkistaa nämä jutut kuvan tiedoista ;)

No, onneksi oli edes työavaimet

Lähdin töistä ihan ihmisten aikaan, törmäsin kaupungilla entiseen koulukaveriin, ostin uuden hajuveden - ihan normaalia työpäivän päättymisen jälkeistä toimintaa. Eikö?

Kotimatkan aikana ehdin jo hiukan kaivella avaimia laukun pohjalta, mutten huolestunut mitenkään erityisemmin, vaikka en lyötänytkään niitä heti. Kotiovella käännettyäni laukun sisällön ympäri ja ylösalaisin jouduin kuitenkin toteamaan, että kyllä ne avaimet on ihan jossain muualla kuin mukanani. Siispä soitin pikaisesti töihin, jos vaikka joku olisi ollut paikalla ja voinut käydä katsomassa ovatko avaimeni työpöydällä. Eipä ollut kukaan enää töissä - tietenkään.

Suurin toivein kävelin tänne töihin vain todetakseni, että avainten on pakko olla kotona (tai sitten olen ihan kunnolla kadottanut ne). Nyt sitten istun täällä töissä ihan ypöyksin, kuuntelen musiikkia ja odottelen, että mies pääsee tunnin päästä koulusta.

Onneksi oli edes työavaimet.

Lisäys: Onneksi oli työpaikan pakastimeen tuotu jäätelöä, onneksi on Freukkarit ja onneksi on Sunnuntaiaamun kadut, jota voi laulaa täysin häpeilemättä mukana. Eihän tässä enää kovin kauaa olekaan, kun jo pääsen kotiin.

"Nämä kadut sunnuntaiaamun, kunpa edes kännissä nyt ois. Sillä sunnuntait, ne saa mun sieluni haluamaan pois. Eikä oo mitään niin yksinäistä, paitsi kuolema, kenties." :D

Naapuri on ystävä, naapuri on ystävä

Aamun teema on hiukan väkinäinen, ottaen huomioon, että yläkertalaisemme ovat aloittaneet aamuseitsemältä jonkin projektin, joka kuulostaa aivan samalta kuin pari kuukautta sitten toteutettu seinän kaato.

Onhan tämä tietty ihan mielettömän kätevää, kun ei edes herätyskelloa tarvitse. Jos kuitenkin saan valita, otan sen herätyskellon huomattavasti iloisemmin mielin, kuin kattolamppua heiluttavan hakkaamisen. Olen luonnollisesti paraskin puhumaan, olihan itsellämme vuosi takaperin iso remontti ja seuraava tuloillaan.

tiistai 30. lokakuuta 2007

Laiskimus Maximus täällä, moi!

Taas on vierähtänyt hetki viime postauksesta. Kaikenlaista muuta sitä tuleekin puuhailtua koneella, mutta jotekin päivittäminen on helppo jättää väliin. Esimerkiksi eilen roikuin Facebookissa tökkimässä kaveriani. Sekä tökkäykset että sekopäinen keskustelu vilisivät silmissä loppuillasta. Kaikenlaista sitä.

Vaikka oma blogi jää päivittämättä, harmittaa minua enemmänkin se, että Blogilistan suosikit käyn nykyään vain selaamassa. Jotenkaan en jaksa kommentoida, vaikka juuri itse peräänkuulutan sitä. Lupaan ja vannon ja niin edespäin parantaa tapani.

Olo on taas ollut flunssainen, vaikka juurihan yhden räkätaudin sairastin. Olisi hurjan kiva painua lenkille ja odotan innolla loppuviikosta aukeavaa uutta kuntosalia, mutta flunssaisena en tohdi ihan hirveän kovaa treenata. Varoittavana esimerkkinä on oma isä, joka sairastaa parhaillaan sekä sidekalvon tulehdusta että pitkittynyttä hengitystieinfektiota. Isukki ei malttanut sairastaa flunssaansa rauhassa, joten nyt hän sairastaa ihan kunnolla.

Flunssaisena minun ei kai olisi pitänyt mennä kirjamessuillekaan perjantaina, mutta päätin viitata sille kintaalla ja hyvä niin, kirjamessuilla oli hurjan hauskaa. Hulluttelimme äidin kanssa oikein kunnolla. Löysin kivoja kirjojakin, mutta moni kirja jäi vielä hankkimatta. Tarkemmin ajatellen, vain yksi ostoksistani oli sellainen, mitä lähdin ihan tarkoituksella hakemaan, nimittäin Rosetta Kiven Pomo on pahin. Sain kirjaan ihanan omistuskirjoituksen, kiitos Rosetta.

Aloitin kirjan jo samana iltana ja olen päässyt jo oikein mukavasti sisään Tombolan elämänmenoon. Jollain kummallisella tavalla kirja muistuttaa minua viime vuodesta, jolloin olin elämäni kammottavimmassa työsuhteessa. Tuolloin tukenani oli Lauren Weisbergerin Paholainen pukeutuu Pradaan, jota luin työmatkoilla sekä itkien että nauraen, kaikessa kammottavuudessaan kirja oli aivan kuin minun sen hetkisestä tilanteestani kirjoitettu - tosin itse en ollut muotilehden toimituksessa töissä. Sain kirjan lainaksi sisareltani ja kirjanmerkkinä minulla oli siskon rohkaiseva viesti. Viesti ja kirja toivat kaivattua lohtua vaikeaan tilanteeseen, jonka ratkaisi entisen työpaikan viekoitteleva kutsu - onneksi. Poikkeuksellisesti en edes halunnut hankkia kirjaa itselleni lukukokemuksen jälkeen, liippasi vähän liian läheltä. Harmittaa, etten löytänyt Rosetan blogia siihen hätään, sillä uskon, että siitä olisi ollut apua.

Nyt on hilpaistava saksan tunnille. Kahden viikon paussi tuntuu kovin pitkältä, mutta tällä kertaa pitäisi olla jotain kerrottavaakin, kun opettaja kysyy kuulumisia.

Rosetan kunniaksi päivän - ellei jopa viikon - soundtrack: Freud, Marx, Engels & Jung Helmet, hitit & hutit. Ai mikä biisi? No, koko levy ja moneen kertaan ;)

torstai 25. lokakuuta 2007

Hän on täällä tänään!

Uusi sohvamme tuli eilen, jihuu!

Kuljetusliike oli ystävällisesti hommannut kaksi nuorta herraa kantoavuksi, mieheni kun ei kivuiltaan sitten millään olisi pystynyt rempomaan neljässä osassa tullutta sohvaa neljänteen kerrokseen. Kantourakan jälkeen sain kuitattavakseni rahtikirjan. Yritin siinä sitten jutustella mukavia rankan työn tehneille pojille ja lohdutella, että onneksi asumme kolmannessa kerroksessa, hissiä kun ei voinut käyttää urakassa. Kuljetusliikkeen pojat katsoivat toisiaan hölmistyneinä. Mieheni taas katsoi poikia ja sitten minua, minkä jälkeen hän kohteliaasti totesi, että asumme neljännessä kerroksessa. "Ai, kuka mä nyt sitten olinkaan", oli vitsikäs vastaukseni. On hetkiä ja on blondihetkiä.

Tässä hiukan tunnelmia kotosalta sohvalla ja ilman.

Olohuoneessamme oli aika autiota ennen sohvan tuloa.


Sohva tuli siis tosiaankin neljässä osassa, neljässä pienen henkilöauton kokoisessa paketissa (sallinette, että hiukan liiottelen). Eipä ollut enää autiota. Ei sitten ollenkaan.


Aika nopeasti saimme paketit purettua ja sohvan paikoilleen. Miehen jäädessä tekemään suojauskäsittelyä, lähdin minä viemään roskat ulos. Kas vaan, kun niitä olikin ;)



Kyllä tässä nyt kelpaa kölliä. Ihan ei heti tule pulaa tilasta tai ole puolison varpaat suussa (vahingossa siis). Veikkaan myös, että sohvalla kelpaa taatusti myös lueskella kaikkia niitä ihania kirjoja, jotka kannan kotiin kirjamessuilta. Onni suosi Rosetan arpajaisissa, joten otan äitylin käsikynkkään ja suuntaan huomenna töiden jälkeen messuille.

maanantai 22. lokakuuta 2007

Kuulumisia ja kulumisia

Mitäs sitä? No eipä ihmeitä. Kovasti oli töitä viikko sitten ja kovasti on nytkin. Viikko sitten sunnuntaina alkoi hurja rupeama, joka päättyi tiistaina - onneksi. Tiistain jälkeen olen vähän yrittänyt jäähdytellä töissä, mutta sama kiire tuntuu jatkuvan, tosin eri nimellä. Työkalenteri täytyy kovaa tahtia kohti joulua, mutta onneksi kuitenkin samaa vauhtia täyttyy myös kalenteriin mukavia juttuja, kuten synttärijuhlia, läksiäiset (okei, ei niin kiva juttu), konsertti jos toinenkin, parit pikkujoulut, romanttinen reissu oman kullan kanssa ja vappu (okei, tämän tietävät vain asiaan vihkiytyneet).

Sohvaperunoille on taloudessamme käynyt kalpaten. Olohuoneessa on sohvan kohdalla ammottava tyhjyys. Onneksi tilanne on korjattavissa, sillä se päivä on vihdoin koittamassa eli uusi perheenjäsenemme saapuu keskiviikkona. Taisi olla vielä syyskuun alkupuolta, kun kävimme koemakaamassa ja ihastumassa uuteen sohvaamme Maskussa (oli muuten ennen tätä markkinaoikeusjupakkaa, huokaus). Vanha sohva sai uuden kodin Hangosta, joten suoritimme esikatselmuksen varmistuaksemme siitä, että sohvalla on hyvät oltavat uudessa sijoituskohteessaan. Siis hyvä syy hypätä lauantaina junaan ja suorittaa lyhyt ex tempore -vierailu Hangossa sekä moikata ihania ystäviämme ja suloista Milla-neitiä.

Sunnuntaina palasimme kotiin sohvan kuljetukseen valjastetulla pakettiautolla. Sohva autoon, mies moottoripyöräilemään ja Aimo siivoamaan sekä järjestelemään paikkoja. Siivoamisen lomassa haaveilin kävelyreippailusta ja olinkin tekemässä lähtöä, kun eteisestä kuului kolinan säestämänä kohteliaasti "ethän ole alasti tai mitään". Mieshän se siellä kaverinsa kanssa (siitä kysymys alastomuudesta). Kolistelu jatkui ja siihen perään toteamus "lähdetään kaupunginsairaalaan".

Mies oli heittänyt kuperkeikauksen pyörällään, mennyt mukkelismakkelis, rikkonut pyörän, kypärän ja itsensä. Sen verran hyvin kuitenkin oli käynyt, että pyörän oli saanut ajamalla kotiin (paljon oli kuitenkin rikki) ja suojavarusteet olivat toimineet kuten pitääkin. Olkapää, kylki ja lonkka kuitenkin olivat niin kipeät, että sairaalassa oli moikattava lääkäriä. Neljän aikaan olimme sairaalalla, mies ilmoittautui ja kertoi kaatuneensa pyörällä. Sen jälkeen istuimmekin pyllyt tiukasti penkissä melkein puolitoista tuntia.

Pääsimme viiden jälkeen tutkimushuoneeseen ja homma oli onneksi melko selvä: Ei näkyviä murtumia, mies melko hyvässä kunnossa. Lääkäri kuitenkin määräsi menemään suorin vartaloin kerien röntgeniin, mutta hoitajalla oli asiasta eri mielipide. Röntgen kun oli jo mennyt viideltä kiinni. Ihmettelen ihan oikeasti, ettei vastaanotossa käynyt hoitajan mielessäkään, että moottoripyörällä kaatunut mies saattaisi ehkä mahdollisesti tarvita röntgeniä. Ehkä. Mahdollisesti. Röntgenissä mies piipahti siis vasta tänä aamuna, mutta onneksi ei paljastunut mitään ikäviä yllätyksiä ja mies on menossa töihin huomenna.

Kävellessämme (okei, mies ontui ja minä kävelin) kohti kotia illan suussa, mies totesi suloisesti, että tämä olikin sitten ensimmäinen on nettomuus ukkomiehenä (hih, hän ei taida laskea mustaa silmää onnettomuudeksi). Minun puolestani onnettomuus saa jäädä viimeiseksi.

torstai 18. lokakuuta 2007

Valokuvatorstai - Saaste

Työsähköpostissa tätä saastetta on päivittäin toista sataa kappaletta. Kotisähköpostiinkin tunkevat kasino- ja erektiolääkemainoksineen.

Valokuvatorstain uusi haaste, saaste.

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Valokuvatorstai - Arki

Valokuvatorstaissa on tällä kertaa aiheena arki.


"On arkea elomme tää, ja kaikki mi jäljelle jää" (Lasse Pihlajamaa)
Tässä on aika tavalla arkista aherrusta edessä.

Ja taas kerran tökki kuvan lataaminen Bloggerin mongertaessa "bX-6tnmaz". Onko muilla vastaavia onglemia? Kokeiltu on Firefoxilla ja IE:lla, kannettavalla ja pöytäkoneella.

sunnuntai 14. lokakuuta 2007

Aimon lataamisvirhe

Yhteyden aikakatkaisu

Bloggaaja päivittää blogiaan liian hitaasti.

Aimo voi olla väliaikaisesti saavuttamattomissa tai kovan rasituksen alaisena. Yritä hetken kuluttua uudestaan.

Kas kun töissä pitää kiirettä. Ehkäpä palataan asiaan uudelleen keskiviikkona, kun pahin työkiire hellittää. Huominen työpäivä seitsemästä yhteentoista - siis kuusitoista, ei neljä tuntia - hirvittää jo sen verran, että hipsin just enkä kohta suihkun kautta vähin äänin sänkyyn ja yritän saada unta. Ahkerana tyttönä muuten silitin tänään alkuviikon työvaatteet ennen lähtöäni töihin. Harvinaista suunnitelmallisuutta osoittaa myös se, että järjestin vaatteet päivien mukaan odottamaan unenpöpperöistä Aimoa pukemaan ne päälleen.

keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Valokuvatorstai - Tulevaisuus

Tulevaisuus. Tulevaisuus? Olipa poikkeuksellisen hankala aihe tällä kertaa. Pitkien pohdintojen jälkeen päätin valita tämän kesällä Hangossa ottamani kuvan. Jotenkin kuvassa on jännä tunnelma, keski-ikäinen pariskunta kahdestaan satamassa. Ehkäpä mekin olemme parinkymmenen vuoden kuluttua tuolla penkillä. Väistämättä sitä tulee ajatelleeksi tulevaisuutta ja varsinkin yhteistä tulevaisuutta, nyt kun olemme vannoneet valat kohta kolme kuukautta sitten.

tiistai 9. lokakuuta 2007

Hyytelö- ja pandakerho kokoontuivat

Perjantainen työpäivä meni kuin pikakelauksella. Aika paljon olisi ollut vielä hommaa, mutten vaan voinut jäädä tekemään - bailatino odotti! Työpaikka järjestää perjantaisin tunnin bailatino-piristyksen työviikon kruunuksi. Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa ja voi, että kun tuli hyvä olo. Ja hiki!

Hintaa syksyn tanssahtelulle (ja tömistelylle) tulee noin kymmenen euroa, ei siis paha ollenkaan. Hiukan kalliimmalla minut jallitettiin kuntoilemaan uuteen FinnBody-keskukseen, joka aukeaa kotikaupungin ydinkeskustaan marraskuussa. Ihan en vielä ole varma siitä, onko tämä nyt minun juttuni. Onneksi touhua voi kokeilla viikon verran ilman sitoumuksia. Miehelle sain kinuttua viikkopassin, jos vaikka hänestä olisi ihan oikeasti kuntoiluseuraksi.

Perjantaina työpäivän ja bailatinon jälkeen kokoonnuimme hyytelökerhon merkeissä työkaverille. Meitä oli kuusi daamia, saunoimme, teimme ruokaa, söimme ja joimme hyvin. Ruokalistalla oli mielettömän maukasta suppilovahverokeittoa, tortilloja, nachos-salaattia ja tietenkin jogurttihyytelöä - sitä mistä koko kerho on saanut nimensä. Ilta oli mitä mainioin, täynnä naurua, ilottelua ja jopa laulua.

Yöllä kömmin kotiin huomatakseni, että kotioven lukko oli kuin olikin korjattu. Oikein turvallisesti se loksahti lukkoon. Oma leukani taas loksahti auki, kun huomasin turvalukossa vara-avaimemme, siis sisäpuolella onneksi. Lukkomies oli sitten omatoimisesti marssinut eteiskoppia peremmälle sisään ja käynyt penkomassa avainkulhoamme. Olin vähän tuohtunut, että minun kotiini tullaan noin vaan kysymättä ja kun vessan ovikin oli auki ja keittiössä miehen jättämä kamala tiskivuori. No, eipä tuo kai mitään, kun hommakin tuli hoidettua. Tutut työmiehetkin lohduttelivat, että on sitä kamalammassa kunnossa olevia kämppiä nähty ja homma pitää saada tehtyä kunnolla.

Lauantaina siivoilin enemmän tai vähemmän ahkerasti. Loppujen lopuksi kämppä ei nyt ollutkaan niin sotkuinen, joten pääsin melko vähällä. Olisi kuitenkin ollut ihan kiva tehdä jotain muutakin kuin siivota yllättävän vapaan lauantain kunniaksi. En vaan oikein keksinyt mitään, eikä minulla ollut intoakaan. Olisinhan toki voinut lähteä Helsinkiin tai kutsua jonkun kaverin käymään. Leuassa lymynnyt teiniaknepopfinni kuitenkin näytti kasvattavan itselleen kasvoja, joten katsoin parhaimmaksi viettää lauantain suljettujen (ja lukittujen) ovien takana. Minuthan olisi voitu kaapata vaikka friikkisirkukseen! (Finnille kuuluu muuten tätä nykyä huonoa, se on jo poistumassa keskuudestamme)

Mies tuli kotiin sunnuntaina iltapäivästä. Oli sitten työreissullaan liittynyt pandakerhoon, oikea silmä oli kauniin musta. Ei kuulemma ollut saanut koppia työkaverin heittämästä limupullosta, joka oli sitten osunut suoraan silmäkulmaan. Kivakiva. Vihkisormus taas viihtyy työreissussa pidempään, se tulee kotiin ja paikalleen miehen sormeen vasta ylihuomenna työkaverin mukana. Äijä oli jättänyt sen hotellihuoneen yöpöydälle. Kivakiva. Ihan aavistuksen verran keljuttaa. Pitääkö sitä aina olla niin tolkuton tunari?

perjantai 5. lokakuuta 2007

Ohjelmaa kerrakseen

Mieheni on työreissussa koko viikonlopun, mutta minulta ei onneksi puutu ohjelmaa. Tälle viikonlopulle ei osunut keikkaa, tahtoo siis sanoa, etten millään jaksanut ottaa keikkaa. En ole vieläkään oikein toipunut flunssasta ja päivätyössä on puhkuttu pää punaisena. Koko viikko on ollut yhtä lentämistä niin töissä kuin vapaa-ajalla.

Maanantaina tein pitkää päivää. Ilmeisesti niin pitkää, etten muista koko päivästä muuta. Koko päivä on kuin pyyhkiytynyt pois mielestäni. Tiistaina olin melkein saksan tunnin alkuun saakka töissä. Kävin kotona vain kääntymässä ja huomaamassa, ettei kotiovemme mene kunnolla kiinni. Siinä on ollut häikkää jo pidemmän aikaa ja huoltoliikkeen suorittaman korjauksen jälkeen turvalukko ei ole toiminut. Nyt siis koko ovi on vinksin ja vonksin eikä mene kunnolla kiinni sisäpuolelta.

Keskiviikkona kävin kesken työpäivän Helsingissä osallistumassa isäni veljen uurnanlaskuun. Isäni on työmatkalla ja molemmat siskoni olivat estyneet, joten menin paikalle sekä kunnioituksesta vainajaa kohtaan että äitini tueksi. Onneksi sain appivanhempien auton lainaksi, muuten käynti Helsingissä ei olisi onnistunut.

Eilen meillä oli työpaikan virkistysilta. Kokkasimme yhdessä ruokaa keittiömestarin opastuksella. Oli hyvää ruokaa ja hurjan hauskaa, johtajakin laittoi itsensä likoon. On mukava huomata, että työpaikallani on rento tunnelma ja ihania ihmisiä. Työntekijöihin panostetaan - siis muutenkin kuin pikkujouluilla.
Sain eilen kuulla eräältä tutulta työmahdollisuudesta, joka sai minut samalla innostumaan kovasti ja surulliseksi. Nykyisessä työpaikallani on niin mukavaa, etten juuri nyt haluaisi pois täältä. Tuo toinen työpaikka olisi kuitenkin vakituinen paikka lähellä omaa alaani ja kaiken päälle mahdollisesti myös hiukan paremmin palkattu. En siis vaan voi olla soittamatta ja kysymättä lisätietoja, enhän?

Aamulla huomasin töihin lähtiessäni, että kotiovi oli taas auki. Tällä kertaa se oli ollut koko yön auki ja minä olin nukkunut autuaan tietämättömänä siitä, että kuka tahansa olisi voinut saapastella sisään. Niin että tervetuloa ryövärit ja raiskaajat. Mieheni yritti jo eilen päivällä soittaa isännöitsijänne ovesta, mutta ei ollut saanut tätä kiinni. Oikeastaan ihan hyvä, että ovi ei ollut mennyt kiinni, joten isännöitsijällekin valkeni tilanteen vakavuus. Tänään on lukkomies menossa käymään meillä. Harmi vaan, ettei meistä kumpikaan ole paikalla.

Tänään vietämme muutaman työkaverin kanssa iltaa. Saunomme ja teemme ruokaa. Ruokalistalla ovat ainakin suppilovahverokeitto, tortillat ja jogurttihyydyke. Nam.

torstai 4. lokakuuta 2007

Ilouutinen

Kunta-ala näytti tänään kauniimmat kasvonsa, kun johtajan sihteeriltä tuli ilouutinen. Saamme koko poppoo joulurahaa 270 euroa ja 1.10. alkaen 3,4 prosentin palkankorotuksen. Minun kohdallani palkankorotus tietää hiukan päälle 60 euroa kuukaudessa, ei iso raha, mutta otan sen ilolla ja avosylin vastaan.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Valokuvatorstai - Kursiivinen melankolia

Valokuvatorstaissa inspiroiduttiin tällä kertaa kursiivisesta melankoliasta.


Kävelylenkkien kohokohtana olemme tässä pari kertaa käyneet ihmettelemässä kuvan rakennelmaa ja sen kaksoiskappaletta. Upeasti valaistut mastot, eräänlaiset majakat piirtävät ristikoita pilviin illan pimennettyä.

Syksy on mielestäni aivan ihanaa aikaa, täynnä tuoksuja ja värejä sekä kesän muistoja - samalla niin haikeata ja niin ihanaa aikaa.

tiistai 2. lokakuuta 2007

Homma hanskassa?

Tänään oli taas saksan kurssi. Tunnin alussa opettajamme oli kirjoittanut taululle kolme päivämäärää:

13.8.1961
9.11.1989
3.10.1990

Kysymys oli tietenkin, että merkittävää näinä päivinä on tapahtunut. Keskimmäinen päivämäärä oli vähän niin kuin giveaway, Berliinin muuri nimittäin murtui 9. marraskuuta 1989. Siispä muuria alettiin rakentamaan 13. elokuuta 1961. Muistini syöveristä kaivelin vastauksen kolmannelle päivämäärälle, huomenna juhlitaan Saksojen yhdistymisen vuosipäivää. Einigkeit und Recht und Freiheit!

Vaan siinäpä tuli tenkkapoo, kun opettajamme kysyi miksei yhdistymistä juhlita 9.11. vaan 3.10. Mitä sellaista tapahtui marraskuun yhdeksäs, ettei yhdistymistä voida juhlia? Ööö, tota. Ihan löi tyhjää, vaikka Saksan lähihistoria on pakostakin melkoisen tuttu. Vasta opettajamme vinkattua sanalla Reichskristallnacht, kristalliyö alkoi raksuttaa. Niinpä tietenkin, miksi en heti tajunnut?

maanantai 1. lokakuuta 2007

Kilot ja kauhistus!

Kävimme tänään kaupassa lähiputiikkia isommassa marketissa. Emme ostaneet mitään mitä ei olisi saanut lähikaupastakin, mutta mieheni halusi pienelle ajelulle. Hyppäsimme siis moottoripyörän selkään ja painelimme Prismaan.

Kaupasta tarttui mukaan vaikka mitä perusjuttuja, pari litraa mehua ja maitoa, leipää, kilo banaaneja, kilo omenoita, kilo jauhelihaa, reilu kilo makaroneja (uunissa on muuten liha-makaronilaatikko, kuka olisi arvannut), juustoa, ruokakermaa, salaattia ja sen sellaista. Moottoripyörän kanssa on melko hankala olla kyydissä, jos molemmissa käsissä on muovikassit, joten pakkasin ostokset reppuun. Reppu selässäni painoi ihan ruokottoman paljon ja istuin kotimatkan ihan takakenossa. Kotiin tultuamme sain päähäni kokeilla kuinka paljon painan ruokareppu selässäni.

Järkytys oli suuri kun tajusin, että repun, ruokien ja prätkätakin kanssa painan melkein saman verran kuin pari vuotta sitten. Kannoinko ihan oikeasti melkein lähes kahtakymmentä liikakiloa? Ja miten se tuntuikin nyt niin hurjan raskaalta. Nipistää ja kiinteytyä voisi sieltä täältä enkä edes nyt en ole täysin tyytyväinen ulkomuotooni, mutta tajuan nyt, että tärkeintä oli päästä isosta painolastista eroon.