maanantai 29. joulukuuta 2008

Se on pienestä kii

Vesivahinko nimittäin.

Latasin loman ratoksi ensimmäisen koneellisen pyykkiä. Pidän huolta koneestani joten käytän pienemmälle pyykille pesupussia, jonka usein nakkaan viimeiseksi koneeseen. Tällä kertaa pesupussin naru jäi ihan vähän tiivisteen väliin. Ihan vähän vaan.


Onneksi huomasin ajoissa veden valuvan iloisesti ulos luukusta. Seuraavien koneellisten kanssa muistin kyllä tarkistaa, ettei tiivisteen välissä ole mitään.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Hautajaistunnelmia ennen joulua

Tai sitten Nightmare before Christmas.

Ajoimme pohjoiseen jo maanantaina. Taitoimme melkein tasan 400 kilometriä kurjassa ajokelissä. Vaikka keli oli kehno, oli matka melko vaivatonta, sillä nelivetomme jyristi eteenpäin kuin juna. Katselin ikkunasta maisemia ja etenkin pienemmillä tieosuuksilla pääsi tunnelmoimaan mukavasti.

Puut oli puettu raskaaseen valkoiseen lumeen ja ne notkuivat kuin juopuneina tien yllä. Lunta satoi vaakasuoraan ja mitä pohjoisemmas ajoimme sitä korkeammat olivat kinokset. Vihdoinkin talven tunnelmaa! Paluumatkalla näimme, kuinka kauniisti Pyhäsalmella oli koristeltu jokainen piha ja ajotie sekä maantien vierusta monen kilometrin matkalta jäälyhdyin. Oli aivan taianomainen tunnelma.


Olimme perillä mökillä hyvissä ajoin ennen vanhempiani ja siskojani, jotka lähtivät muutamaa tuntia meidän jälkeemme. Lämmitimme kamarit ja laitoimme tulen takkaan. Olimme jo tukevasti nukkumassa kamarissamme, kun muu porukka saapui. Aamuseitsemältä tosin siirryimme tupaan nukkumaan, sillä sähköpatteri ei jaksanut lämmittää tarpeeksi. Huoneessa oli siinä vaiheessa sama lämpö kuin jääkaapissa, siinä neljän viiden asteen hujakoilla. Hrrr. Muissa kamareissa oli ilmalämpöpumput ja ne olivat onneksi hohkanneet enemmän lämpöä.

Aamusella availimme siskojeni kanssa ääniämme mm. Aikuisen naisen tahtiin mieheni korvan juuressa. Saimme mieheltäni kommentiksi vain "mua tinnittää". Tough crowd.

Ennen siunausta kävimme aamukahvilla paikallisella ABC:llä. Koko matkan aikana kolusimme muuten viisi kyseisen ketjun asemaa: Heinola, Vaajakoski, Viitasaari, Pyhäsalmi, Haapavesi. Muu porukka kävi vielä Hirvaskankaallakin. Ne hurjat.

Hautausmaalla kävimme viemässä kynttilät isoisovanhempien haudalle. Kävelimme kappeliin mummulle kaivetun haudan ohi. Haudan viereen oli jätetty rumasti lämmityspatja ja sähkökaapeli. Lohdutin äitiäni, että varmasti älyävät korjata ne pois ennen hautaamista.


Siunaustilaisuus oli melkoinen järkytys. Oli kuin kappelista olisi kokonaan puuttunut lämpö ja Mummu, meille rakas ihminen. Pappi kyllä saarnasi, voi pojat, kyllä hän saarnasikin pelosta ja kuolemasta, muttei maininnut Mummua kuin kahdesti. Aikamoinen ero kesäkuun hautajaisiin ja upeaan pappiin.

Virret olivat minulle tuntemattomia, mutta takanani istuneille serkkujeni lapsille ne olivat ilmeisen tuttuja. En voinut olla pistämättä merkille, kuinka suurella tunteen palolla he lauloivat jokaisen virren, ei aina ihan nuotilleen, mutta suurella tulkinnalla. Jostain, jotenkin sain päähäni aivan absurdin ajatuksen eräästä Kummeli-pätkästä. Kaikkea sitä.

Kun arkkua kannettiin ulos kappelista, alkoi kova tunkeminen. Isäni kantoi arkkua, joten otin äitini käsikynkkään. Kävelimme arkun perässä lasten juostessa ympärillämme ja innokkaimpien aikuisten kiriessä. Äitini teki jo kappelin ovella lohduttoman eleen: hän levitteli käsiään kuin olisi luovuttanut. Eikä niitä lämpöpeitteitäkään oltu korjattu pois.

Haudan äärellä sama tunkeminen jatkui. Lapset puskivat katsomaan arkkua haudassaan. Taas huomasin äitini levittelevän käsiään. Äitini ei ollut ainoana ihmeissään. Mieheni hämmästykseksi arkunkantajat alkoivat lapioida hautaa umpeen. Tämä oli minulle tuttua, mutta mieheni ei ikänsä eteläisemmässä Suomessa asuneena ollut tähän tottunut. Miehet lapioivat hiekkaa vuoron perään, yksi hillitymmin ja toinen raivoisasti.

Kun hautakumpu oli valmis, alkoi pitkä valokuvausrumba. Ensin kuvattiin kaikki Mummun lapset ja sitten kaikki halukkaat. Äitini seisoi kuvattavana kuin olisi ollut teloituskomppanian edessä. Taas hän levitteli käsiään.

Oli hyvin ilmeistä, ettei äidilläni, vanhimmalla lapsista, ollut mitään sananvaltaa hautajäisjärjestelyissä. Puhuin äitini kanssa aattona hänen eleestään, tuosta käsien levittelystä. Äiti ei ollut sitä itse huomannut, mutta hän kertoi olleensa todella ahdistunut ja hukassa.

Haudalta jatkoimme muistotilaisuuteen, jonka aluksi isäni lausui alkusanat. Onneksi hänelle oli annettu tässä vaiheessa areena, sillä hän oli ainoa, joka puhui Mummusta hautajaisten aikana. Isä muistutti hautajaisväkeä, että Mummu oli syntynyt kesäkuussa ja hänen 90-vuotissyntymäpäiviään oli juhlittu lähes samalla porukalla. Tuolloin lauloimme onnittelulauluna kappaleen Sunnuntaiaamuna. "On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntain..."

Isäni päätti alkusanansa sanoen, että hän on tyttöjen kanssa päättänyt laulaa seuraavan vuoden onnittelulaulun nyt. Siskoni ja minä menimme hänen vierelleen ja lauloimme. "Se luopi tyynen mielen väreilyyn hiljaiseen, saa sanattomaks kielen ja silmään kyyneleen."

Oli sekä kurjaa että jännää huomata muiden sukulaisten ja perheeni välinen kuilu. Äitini nuorin sisko ei ollut huomaavinaankaan minua ja miestäni. Toiset kaksi tätiäni kyllä halasivat moneen kertaan. Eräs serkkuni taas katsoi perhettäni nenänvarttaan pitkin kuin sanoen "te ette ole meidän uskossamme, te ette ole mitään". Kun aloitimme paluumatkan oli minulla kuitenkin vapautunut olo. Tärkeintä oli huomata, että me olimme ja olemme loistava tiimi, minun perheeni.

maanantai 22. joulukuuta 2008

KVG

Asiakaspalvelu - siis hyvä asiakaspalvelu - ei tule kaikille aivan luonnostaan. Tilasin tuossa marraskuun alussa eräästä kultaliikkeestä kellon itselleni. Voi, se oli ihana ja ennen kaikkea kaunis. Kun kelloa ei viime viikkoon mennessä ollut näkynyt eikä kuulunut, kirjoitin myyjäliikkeeseen sähköpostia.

Kävimme loppujen lopuksi seuraavanlaisen keskustelun sähköpostitse (olen vain sensuroinut omani ja liikkeen tiedot sekä tilauserittelyn, joka oli ensimmäisessä viestissä):

Aimo, viesti 1: "Hei, en ole vieläkään saanut tilaustani. Terveisin Aimo"
Kulta- ja kellokauppa, viesti 1: "Hei'¨Mielestämme olemme laittaneet tuolloin sähköpostia että tuote oli mennyt jo loppuun. Siellä olisi varastossa vielä malleja joita on varstossa ja saadaan vaikka sinulle vielä tänään postitse. [Linkki nettisivuille]"
A, viesti 2: "Hei, en ole saanut viestiä teiltä. Lienee putkahtanut roskapostiin. Onko ko. kelloa saatavilla myöhemmin? Terveisin Aimo
KKK, viesti 2: "Ei on kokonaan loppunut mallistosta, valkoisella kumirannekkeella sitä vielä sai."
A, viesti 3: "Onpa harmillista. Mikä tuo mainitsemasi kumirannekkeisen kellon tilausnumero on? Olisi kiva nähdä kuva kellosta. Terveisin Aimo
KKK, viesti 3: "165e 1780570/musta 1780573 1780574/valkoinen 179euroa, hieman erillainen melkeinen sama 1780773"
A, viesti 4: "Hei, en haluaisi olla hankala, mutta noilla tuotenumeroilla ei löytynyt nettisivuiltanne mitään. Terveisin Aimo"
KKK, viesti 4: "Ei mitään mun virhe, vilkaise googlesta ja ulkomaiset sivustot tommyhili tuotenro lady watches"

Just. Siinä vaiheessa, kun minulle asiakkaana sanotaan, että KVG, kato v*ttu Googlesta, älyän viedä rahani muualle.

Onneksi viime viikolla on ollut yksi todella aurinkoinen asiakaspalvelukokemus. Melkoisen arvokkaat urheiluliivini menivät parin kuukauden käytön jälkeen rikki. Poikkesin matkalla jumpalle Sokoksen urheiluosastolle, mistä nuo liivini olin hankkinut.

Kassalla oli pirteä nuori nainen, joka otti tomerasti asiani hoitaakseen. Kyseisten liivien myynti urheiluosastolla lopetetaan, joten aivan yksinkertaista ei oikean koon ja mallin löytyminen ollut. Parin päivän ajan myyjä soitteli Sokoksille ympäri Suomen ja löysi kuin löysikin oikeat liivit.

Ehdin kiittää myyjää henkilökohtaisesti, mutta laitoin lisäksi viestiä myös Sokokselle. Toivoin, että positiivinen palautteeni menisi eteenpäin. Ilokseni sain vastauksen viestiini alle minuutissa. Tavaratalojohtaja kiitti mukavasta palautteestani ja lupasi viedä asian eteenpäin. Näin asioita pitääkin hoitaa.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Lähdetään me metsään, metsään...

... metsään. Lähdetään me metsään retkelle. Hip hei, trallalaa, hip hei, trallallaa.

Olimme viikko sitten sunnuntaina evoilemassa Evolla, metsässä.


Kävelimme Niemisjärven luontopolun, joka oli pituudeltaan huimat kolme kilometriä. Alle tunnissa tallustelimme tuon reitin ja hurjan hauskaa oli. Mieheni asettelee kuvassa pipoaan eikä siis suinkaan tuskaile reitin pituutta :)


Parkkialuella meitä moikkasi talitintti, joka ei tuntunut pelkäävän meitä ollenkaan. Tintti pyrähteli auton ja opasteen päällä, härnäsi maasta ja ilmasta. Käveltyämme jonkun matkaa seuraavalle opasteelle, kuulimme tutun pörähdyksen. Stalkkeri-tinttihän se siinä. Tipu oli seurannut meitä metsään saakka. Kuvassa tintti on automme sivupeilin päällä.


Stalkkeri-tintti ei jäänyt ainoaksi luontohavainnoksi. Maltoimme olla hetken hiljaa keskellä suoaluetta ja kuuntelimme tikkaa. Nap, nap, nap. Nap, nap, nap.


Olen muuten kovasti kaipaillut kunnon kameraa, sillä nykyiselläni ei tahdo saada kunnon kuvia edes päivänvalossa. Joku tosin voisi rohkeasti väittää, että vika on kuvaajassa. Nykyinen kamerani on kyllä kätevä ja hyvä, mutta olen jo pitkään haaveillut digijärkkäristä.

Poikkeuksellisesti mieheni on jopa kuullut toiveeni ja ottanut asiakseen löytää minulle sopivan kameran. Ehkäpä miehiin ihan oikeasti tehoavat järkevät toiveet, joiden toteuttamiseen löytyy ihan oikeasti kiinnostusta. Tähän mennessä esimerkiksi kukka- ja korutoiveet kun ovat jääneet haaveeksi - tai olen toteuttanut ne itse. Kaikkea sitä oppii.

Metsäretken päätteeksi piti tietenkin syödä eväät. Sehän onkin ulkoreippailussa parasta. Tulevana viikonloppuna olisi tarkoitus mennä uudestaan Evolle ja kokeilla vaikka hiukan pidempää reittiä.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Taas se aika vuodesta

Joulukortit on nyt vihdoin kirjoitettu. Muutamaa lukuun ottamatta kaikissa on osoitteetkin. Jos ensi vuonna olisin himpun verran aikaisemmin liikenteessä. Edes päivän tai 12 tuntia.

Haaveilen salaa siitä, että joskus minulla on intoa askarrella joulukortit ihan itse. Voi kyllä ihan hyvin olla mahdollista, ettei se aika koita kovinkaan pian. Minulla kun ei ole järin voimakasta askartelutaipumusta ja nakkisormineni olen hukassa jopa lahjapaketoinnin kanssa. Ja siitäpä tulikin mieleeni, että pari lahjaa odottaa paketoimista. Huokaus.

Vielä reilu viikko ja sitten jään kahden viikon lomalle. Sitä ennen on pari ikävää juttua edessä, sillä ensi tiistaina tutkitaan tätä ja aatonaattona on Mummun hautajaiset. Joulukortteja kirjoittaessani totesin miehelleni, että tänä vuonna ei sitten tarvitse laittaa Mummulle joulukorttia.

torstai 11. joulukuuta 2008

The L word

Säikäyttäähän se, L-sanan kuuleminen lääkärin vastaanotolla. Tässä vaiheessa kuitenkin vasta suljetaan leukemian ja muiden vakavien tautien mahdollisuus pois. Tiedän lisää ja enemmän sopivasti ennen joulua.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Lepää rauhassa, Mummu


Aamulla kahvipöydässä kerroin työkaverilleni, kuinka olin illalla järjestellyt vaatteita. Olin pannut merkille, että mieheni tumma puku on laitettava pesulaan, sillä Mummuni kuolee pian.

Oli tuo pohdintani sitten etiäinen, sattumaa tai ihan vaan mieltä painanut asia, mutta palattuani työpöytäni ääreen, ei kulunut kauaa, kun sisareni soitti ja kertoi isoäitimme kuolleen aamulla puoli kahdeksalta.

Mummun kuolema oli luonnollinen, se oli odotettavissa. Mummun kuolema oli myös helpotus, sillä hän oli ollut kesästä saakka huonossa kunnossa. Siksi en olisi uskonut sen kolahtavan niin kovaa. Lapsuus on taas himpun verran kauempana.

91-vuotiaana kuollut Mummuni oli äiti kahdeksalle, isoäiti kahdellekymmenellekolmelle ja laskujeni mukaan isoisoäiti ainakin kahdellekymmenelleyhdelle. Meidän Mummumme. Helvi.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Saapasjalkakissa

Nappasin Anulta saapashaasteen. Alla nykyoloissa käyttämäni talvijalkineet eli kumisaappaat A, kumisaappaat B sekä hillittömän hyvät varsikengät.


Kumisaappaat olen saanut äidiltäni. Ei pidä kuitenkaan huolestua, kyllä äidillä saappaita riittää. Tarkalleen ottaen kolmet kotona ja kahdet mökillä. Kaikki samoja nokialaisia eri väreissä.

Jahti - Jakt -saappaat ostin mieheni pakottamana. Ja hyvin olikin pakotettu. Eipä nimittäin tarvitse kärsiä kylmästä tai märästä ja mukavatkin nuo kengät ovat.

Kyllä, minulla on useinkin tapana maata eteisen lattialla ja keikistellä talvikengissä. Hyvin usein.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Happy times

Voisi kuvitella, että Sacha Baron Cohenin Borat-hahmo olisi ollut nimeämässä tätä suihkusaippuaa. Happy time(s)! Ja eikun suihkuttelemaan.

torstai 4. joulukuuta 2008

Katastrofikeittiössä kokataan

Kaataessani taikinaa vuokaan, mielessäni kävi, että vuoka voisi ehkä mahdollisesti olla liian pieni. Suunnittelin myös laittavani pellin uunin suojaksi heti alusta. Ja kuinkas sitten kävikään.


Puhelu äidin kanssa piti lopettaa lyhyeen, kun uunissa alkoi näyttää vahakabinetin koelaboratoriolta. Totesin, etten voi kakusta paljoa enää pelastaa, mutta uunin siivoaminen on keljua, joten laitoin sittenkin ritilän alle pellin. Lopulta kakkupohjani näytti tältä.


Oli muuten tiukassa. Ihan oikeasti.


Koska olin jo käyttänyt kaikki jauhot, sokeri oli vähissä ja leivinjauhe loppu, lähetin varmuuden vuoksi miehen varttia vailla yhdeksän lähikauppaan tämän ostoslistan kanssa. Listan viimeistä ostettavaa ei kuulemma löytynyt. Uutta pohjaa en lähtenyt vääntämään. Näillä mennään, mausta en mene takuuseen.


Viimeksi katastrofikeittiö kokkasi muuten tällä tavoin. Facebookista: "Aimo antaa ilmaisen vinkin. Jos et omista monitoimikonetta, älä yritä improvisoida tai muuten keittiösi näyttää siltä kuin siellä olisi kuvattu pornoelokuva".


Jätin vatkaimen kulhon reunalle "ihan vaan hetkeksi" ja kas kun kulho kippasi ja vatkain roiskia pärryytti valkuaisvaahdot kauniisti pitkin seiniä. Sunnuntai - Jotta onnistuisit aina.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Pushing Daisies tai kotoisammin puskee koiranputkee

Sub mainostaa näyttävänsä tammikuusta alkaen Pushing Daisies -sarjan. Vihdoinkin!

Pushing Daisies on varmasti tuttu, niille onnellisille, jotka ovat tilanneet Canal+ -kanavat. Meille Canal+ tuli olosuhteiden pakosta, sillä mies on innokas jalkapallofani, joten eri maiden liigaottelut on pakko katsoa. On vaan pakko. Canaliltahan tuota palloa sitten tulee ihan yllin kyllin.

Onneksi Canalilta tulee jalkapallon lisäksi myös leffoja. Ja mikä parasta myös aivan loistavia uutuussarjoja, jotka pyörivät Canalilla jo kauan ennen kuin ne tulevat pääkanaville. Esimerkiksi Housea tai Dexteriä katsotaan pääkanavilla melkein vuosi Canalin ensiesitysten jälkeen.


Mutta asiaan. Pushing Daisies on jännä, erikoinen, oikukas, värikäs ja ihanan ameliemainen. Sarjassa on voimakas kertojaääni ja upea oma maailma. Visuaalisesti on kuin Pushing Daisies olisi herättänyt parhaat lastensadut henkiin - ja antanut niille ripauksen rikosjännäriä ja aimo annoksen huumoria. Eikä romantiikkaakaan sovi unohtaa. Suosittelen.

Sarjan roolituskin on todella onnistunut. Päähenkilöt ehkä parhaiten: Chuck eli Anna Friel on keijukaismaisen kaunis ja minulle aiemmin tuntematon Ned eli Lee Pace on aivan uskomattoman komea kulmakarvoineen ja tuskaisine ilmeineen. Uuh. Suosittelen.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Korvatulpat! Valtakunta korvatulpista!

Yläkerrassa on taas soitettu viime aikoina musiikkia niin kovaa, että olen voinut kuulla laulajan housujen värin. Muu melu on ollut verrattavissa tuhannen marmorikuulan jyrinään. Olen tosiaankin kaivannut korvatulppia.

Varmaan vaikea arvata, että viime viikonloppuna yläkertalaisillamme oli taas bileet keskiviikosta sunnuntaihin. Musiikki ei ilmeisesti katso aikaa, mutta mikäs sen parempi paikka bilettää kuin oma koti. Olisipa se koti vaan jossain muualla kuin meidän kotimme yläpuolella.

Myönnän olevani kerrostaloasukkaaksi ehkä vähän liian herkkä melulle. Varsinkin perjantaina, kun vietin iltaa yksin kotoa miehen ollessa pikkujouluissa. En kuitenkaan mennyt yläkertaan meuhkaamaan, vaikka syytä kyllä olisi voinut olla. Hyvä minä.

Miehenikin oli melkoisen hyvä perjantaina. Hän soitteli kivasti pitkin iltaa ja tuli kotiin jo ennen kahta. Pikkujouluihin mies oli muuten ihan itse silittänyt paitansa ja muistanut jopa sammuttaa silitysraudan. Jos nyt joku väittää, että miehemme ovat vaihtuneet, niin minä en ainakaan vaihda takaisin.

(En muuten edelleenkään ole pakannut.)

Takaisin sateeseen

Lumi tuli ja meni. Olisi vaan ollut tällainen keli viikko sitten lauantaina, niin ei olisi ollut mitään hätää. No, hätäkin tuli ja meni. Uudella autolla olen ajanut jo vähän enemmän eikä iso kokokaan hirvitä enää yhtään. Hevonen on selätetty ja olen kammennut itseni ruhon päälle. Huh, mikä mielikuva.

Lumen kaikottua olen kyllä ollut entistä väsyneempi. Jumpalle olen ehtinyt harmillisen vähän, mutta päiväunimaassa on tullut vietettyä sitäkin enemmän aikaa. Eilen kaksi tuntia ja tänään tunti. Vähemmästäkin kai väsyy.

Tämä viikko on sitten yhtä lentämistä. Huomenna on lähtö kahdeksi päiväksi Tampereelle työporukan kanssa kehittymään ja pikkujouluilemaan. Tulemme takaisin keskiviikkona neljän korvilla ja säntään suorin vartaloin kerien toisiin pikkujouluihin Helsinkiin. Torstaina pitäisi sitten jaksaa käydä kaupassa ja siivota kämppä viikonloppua varten. Ei paha rasti, mutta veikkaan olevani vähemmän aurinkoinen näihin aikoihin torstaista.

Onneksi perjantaina on tiedossa kaikkea ihanaa ja kivaa. Rakkaat ystävämme tulevat kylään. Syömme meillä isommalla porukalla (kaiketi isomman porukan) ja menemme sitten illaksi ja yöksi Apulannan keikalle. Lauantaina on erään toisen ihanan ystävän 30-vuotisjuhlat, joita juhlitaan 50-luvun hengessä. Aikasta mukavalta kuulostaa. Eikö?

Nyt on kuitenkin ihan oikeasti pakattava tai olen todella pahassa pulassa aamulla, kun työkaveri poimii minut kyytiinsä. Kun vielä tietäisin mitä ottaa mukaan.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Getting right back on the horse

Aivan aluksi kaunis kiitos kaikista kommenteistanne ja huolenpidostanne (osan olen jopa saanut livenä). On ollut ihana lukea viestejänne. Kiitos että olette olemassa niin livenä kuin blogimaailmassakin.

Uusi auto on jo hommattu. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun hidas hämäläiseni ryhtyi puuhaan. Mies hankki maanantaina lounastunnin aikana auton, jolla rouvan kelpaa körötellä. Uusi menopelimme on Toyota Landcruiser, tuttavallisemmin lantikka. Vaatimattomasti kahdeksalle hengelle rekisteröity neliveto. Sattuupa moottori olemaan vielä tehostettu turbolla. Kröhm. Puhuinko jo siitä turvallisesta ja isosta korista? Entäpä siitä, että auto on punainen. Punainen!


Yllä kuva uudesta autosta tuttavien parkkipaikalla. Kuvan etuosan pieni vaalea hahmo on kätöseni ja siinä tärkeimpänä rakennekynteni, joka koki kovia rysäyksessä. Miehen ystävä, joka heitti meidät onnettomuuden jälkeen kotiin, ihmetteli kovaan ääneen, kun sujuvasti varailin ja sain kynsihuollon samalle päivälle. First things first.

Kävimme eilen viemässä kesärenkaat Helsinkiin vanhemmilleni säilöön. Auto meni sohjokelissä ja lumipyryssä kuin juna ja olo oli turvallinen. Niin turvallinen, että rohkaisin mieleni ja istuin paluumatkalla ratin taakse Tuuliruusu-huoltamon kohdalla.

Vaan mitäpä kävikään. Olin aivan hermoraunio, oli kuin olisin ajanut autoa ensimmäistä kertaa. Pelkäsin koko ajan tekeväni ajovirheen. Olin vakaasti sitä mieltä, että lauantainen tuuri oli kertaluonteista. Seuraavalla kerralla ei olisi onni matkassa. Muut autot pelottivat ja ohittaminen oli yhtä tuskaa.

Kuskia oli vaihdettava jo Tuuliharjassa, vaikka mies yritti kovasti rohkaista ajamaan kotiin asti. Tuuliharjan liittymässä pääni löi tyhjää enkä edes tiennyt, miten hiljentää vauhtia oikeaoppisesti. Taidan kokeilla hevosen selkään nousemista joku toinen kerta. Esimerkiksi kesäkuussa.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

(Talvi)autoilu on taitolaji

Olin lauantaina elämäni pahimmassa liikenneonnettomuudessa.


Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, mutta on kai silti parasta aloittaa alusta. Mieheni oli perjantaina saunomassa kaverillaan. Sovimme, että hakisin hänet, kun hän soittaa minulle. Soittoa ei koskaan kuulunut, vaan sen sijasta mieheni laittoi yöllä 4.23 viestin, että nyt sopii tulla hakemaan. Viestin merkkiääni ei minua herättänyt, joten miehen nouto jäi lauantaille kampaamokäynnin jälkeen.

Kahdentoista jälkeen huristelin siis parinkymmenen kilometrin päähän miehen kaverille. Nappasin siippani kyytiin ja lähdimme kohti kotia. Matkamme tyssäsi tosin vain muutaman kilometrin päähän.

Tie oli todella liukas, olin sen jo menomatkalla huomioinut. Vauhtia ei ollut paljoa, mielestäni tiellä on rajoitus 50 km/h, miehen mukaan se on 80 km/h. Joka tapauksessa ajoin alle tuon 50 km/h.

Nopeusrajoituksen kunnioittaminen ei kuitenkaan paljoa pelastanut, sillä auto lähti käsistäni mutkassa ennen alamäkeä. Tein korjausliikkeen, mutta liian myöhään ja liian jyrkästi, alamäki vei mennessään.

Auto pyörähti ympäri, osui penkkaan ja kellahti kyljelleen. Luisuimme rinnettä alas takaosa edellä ennen kuin auto pysähtyi koivun ja kiven väliin katolleen.


Tiellä ollessamme kaikki tapahtui nopeasti, liian nopeasti, mutta multaista maata tuulilasin läpi katsoessa ehdin ajatella vähän turhan paljon asioita. Ensimmäinen kysymykseni miehelleni olikin "oletsä elossa" ja sitten "oletsä kunnossa". Olihan mieheni ja niin olin minäkin. Ovet tosin olivat rutussa, joten emme päässeet ulos. Mieheni pääsi pujottautumaan rikkoutuneen takaikkunan kautta ulos ja minä menin perässä, kun sain turvavyön irti.

Kaikki autossa olleet tavarat olivat lentäneet ulos, mutta kuin ihmeen kaupalla olimme säilyneet vahingoittumattomina. Minulta katkesi yksi rakennekynsi, kun temmoin turvavyötä auki ja mieheni satutti sormensa lasinsirpaleeseen.

Auton ulkopuolella halasimme ja minä pyytelin anteeksi. Mieheni oli itse ihanuus ja rauhallisuus, ja halasi vain tiukemmin, ei moittinut eikä saarnannut. Eipä moinen hänen tapoihinsa kuulukaan.

Soitimme miehen kaverille, joka tuli avuksi. Hän ei puhelimessa oikein ollut käsittänyt tilanteen vakavuutta, joten oli hurja nähdä suulaan kaverin vakavoituvan nähdessään meidät seisomassa katolleen kääntyneen auton vierellä.

Seuraavaksi paikalle soitettiin kaksi muuta kaveria, joiden avulla saimme auton oikein päin. Viimeiseksi apuriksi tullut tuttu nykäisi traktorillaan auton takaisin tielle ja hinasi auton kaverin pihaan odottamaan ensi viikkoa.

Vähältä piti, mutta tällä kertaa oli kirjaimellisesti onni mukana onnettomuudessa. En oikein vieläkään käsitä koko tilannetta, ainakaan kunnolla. Itselleni hyvin epätyypillisesti en edes pillahtanut itkuun onnettomuuden jälkeen, mutta se tosin voi johtua mieheni rauhallisesta käytöksestä. Harmittaa tietenkin auton menetys ja se, että tapahtunut oli täysin syytäni. Olen kuitenkin tavattoman iloinen ja helpottunut, ettei kummallekaan meistä käynyt kuinkaan. Jos nopeutta olisi ollut enemmän, olisi tuossa voinut käydä vaikka kuinka huonosti.

torstai 20. marraskuuta 2008

Ystävät hämärän jälkeen

Sain maanantaiyönä päätökseen todella jännittävän kirjan, John Ajvide Lindqvistin Ystävät Hämärän jälkeen. Kirja oli niin pelottava, että minun oli avattava vielä telkkari ja katsottava hetki hömppää saadakseni unen päästä kiinni. Miehestäni ei ollut apua. Hän oli ollut jo pitkän unten mailla luettuaan ensin kartastoa (meillä on sitten kummalliset puuhat).


Ystävät hämärän jälkeen oli niin intensiivinen ja hyvin kirjoitettu, että tuskin maltoin laskea sitä käsistäni. Saatuani kirjan torstaina, ahmin yli 600-sivuista opusta kaiken vapaa-aikani. Kun kirja oli luettu, minulla oli jälleen sama ontto olo, kuin usein aikaisemminkin hyvän kirjan jälkeen. Siis sellaisen hyvän kirjan, jonka luen taatusti uudemmankin kerran.

Lukiessani tunsin niin inhoa, myötätuntoa kuin pelkoakin - välillä jopa nauratti. Aluksi en ollut ihan varma, ovatko inho ja pelko sellaisia tuntemuksia, joita haluan minkään kirjan herättävän? Vaikka olen Kingini lukenut, olen silti lukenut hyvin vähän kauhua, enemmänkin luen dekkareita, kertomakirjallisuutta tai sitten huumoria.

Tämän kokemuksen jälkeen olen kuitenkin valmis tarttumaan toiseenkin kauhukirjaan, vaikka tiedänkin sen vaikuttavan minuun voimakkaasti, ehkä voimakkaammin kuin esimerkiksi kauhuelokuvien. Kirjan pohjalta on tehty muuten elokuvakin, joka tulee Suomessa ensi-iltaan 28. marraskuuta.

1980-luvun alkupuolen tukholmalaislähiöön sijoittuva Ystävät hämärän jälkeen kertoo koulukiusatusta Oskar-pojasta, joka tutustuu erikoiseen tyttöön Eliin. Erikoinen taitaa olla paras sana kuvaamaan Eliä, jolla kirjan edetessä tuntuu olevan tiivis yhteys lähistöltä löytyviin ruumiisiin, jotka on imetty kuiviin.

"Ääni tuli ikkunalta. Hän avasi silmänsä ja katsoi äänen suuntaan. Ikkunan takaa hän näki pienen pään ääriviivat. Hän kiskoi täkin yltään, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt ikkunan ääreen Eli kuiskasi:
'Odota. Jää sänkyyn. Saanko tulla sisään?'"
(Lindqvist 2008, 216)

Lindqvist kirjoittaa hyvää tekstiä sujuvasti ja selittelemättä. Osin vastenmielisistä, osin säälittävistä hahmoistaan ja rankoista aiheistaan huolimatta kirjasta oli helppo nauttia. Joistain hahmoista on jopa helppo pitää tai ainakin jollain tasolla ymmärtää. Kylmenevä ja pimeä marraskuu oli myös ajankohtana hyvä, sillä en usko suljettujen ikkunoiden pelottavan niin paljon valoisien kesäöiden aikaan.

Täytyy vielä sanoa, että kirjassa on aivan mahtava kansikuvitus. Minun piti ihan pöyritellä kirjaa käsissäni ja varmistaa, ettei kannen veritahrat vaan olleet aitoja. Naureskelin myös itsekseni ja pitkään, kun huomasin kirjassa tutun EU-lipun sekä maininnan "Tämän teoksen kääntämiseen on saatu tukea EU:n Kulttuuri-ohjelmasta".


Kannattaa siis ehdottomasti tarttua tähän kirjaan, suosittelen lämpimästi. Suosittelen myös erittäin lämpimästi tarttumaan pahimmissa kohdissa vieruskumppaniin.

"Sano että saan tulla sisään."

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Piristystä päivään

Sain Stanstalta ja Tinyltä oheisen tunnustuksen. Kaunis kiitos!

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa (määrä on vapaa).
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Ajattelin antaa tunnustuksen uusille tuttavuuksille, siis sellaisille blogeille, jotka olen lisännyt ihan vasta Blogilistalla suosikeiksini. Tässä siis blogit, joille lähetän tämän palkinnon:

Stansta: Muurin tällä puolen
Anu: Anun arkisia ajatuksia
Viiru: Ylösalaisin, toinen kerros
Kata: KATAPULTTI

Valokuvatorstai - Tutkielma esineestä

Olen pitkästä, siis todella pitkästä aikaa taas mukana. En saanut kolmen kuvan sarjasta mieleistäni, joten otin taiteellisen vapauden ja tulkitsin ohjetta luovasti. Tässä vastaus Valokuvatorstain haasteeseen eli neljän kuvan sarja mysteeriesineestä. Kuka arvaa, mikä esine on kyseessä?

Mr. Linky oli alhaalla vielä tätä räpeltäessäni. Katsotaanko, toimiiko herra kohtapuoleen.

Leivoin, sotkin

Intouduin maanantaina leipomaan. Ainakin jäljistä päätellen.



Loihdin maukkaita sämpylöitä, jotka onnistuivat ulkoisestikin uskomattoman hyvin. Olin ihan yllättynyt. Korvapuustini sen sijaan olivat melko rumia ja lässähtäneitä. Väitin - ja väitän edelleen - niiden olevan tekijänsä mukaisia.


Makukaan ei ollut kovin hyvä, ei olisi pitänyt pihistellä voissa. Maistuivat kuitenkin iltasella kahvin kanssa. Harvinaista herkkua.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

"Onko ne aidot?"

Eilisissä juhlissa minulla oli melko - krohöm - antava mekko. Pakon edessä jouduin tekemään paniikkivalinnan, sillä mieheni odotteli jo autossa, kun vaihdoin mekkoa kaksi kertaa. Viimein sain päälleni mieleisen mekon, mutta huomasin autossa, ettei se sopinut valitsemieni melkoisen seksikkäiden rintaliivien kanssa, joiden valkoiset pitsisomisteet kurkkivat sieltä, mihin miesten katse usein harhailee. No, nou hätä, on niitä liivejä aikaisemminkin autossa vaihdettu.

Kurkottelin siis takapenkille ja otin kassista toiset liivit. Sain taiteiltua ne päälleni aiheuttamatta kummallisempaa hässäkkää. Mies onneksi tajusi hiljentää kriittisellä hetkellä siten, ettemme ohittaneet bussia juuri tuolloin.

Nämä toiset liivit tosin toivat kuvaan enemmän kuin nuo valkoista vilkuttaneet, joten en ollut ihan varma, oliko ratkaisuni oikea. Lopullisen tuomion sain, kun minulle esitettin klassikkokysymys "Onko ne aidot?". Yllättäen kysymyksen esitti pitkälti yli 70-vuotias tätini. Totisesti toivon, että hän vitsaili. Kyseisen tädin ollessa kyseessä en tosin voi olla aivan satavarma asiasta.

Serkkuni eiliset 60-vuotisjuhlat olivat menestys muutenkin kuin tissieni osalta. Ei turhia puheita, vaan kunnolla asiaa eli riittävästi laulua, naurua, juomaa, ruokaa ja tanssia. Illasta on vaikea poimia vain yhtä kohokohtaa. Ainakin Marjaanaa tervehtimään tullut haamu jaksoi naurattaa vielä aamulla ja Kiven juurilla esiintyi niin kauniisti, että silmämeikki joutui koville.

Henkistä väkivaltaa

Viime aikoina yläkerrastamme on kantautunut toistuvasti ja kovaa mm. Celine Dionin My heart will go on, Whitney Houstonin I will always love you sekä Janne Hurmeen Kirje. Uusilla naapureilla on edellisiä selkeästi kevyempi musiikkimaku eikä yläkerrasta enää kuulu kamalaa teknojumputusta.

En silti menisi vielä kehumaan näitäkään naapureitamme. Jatkuva musiikin luukutus alkaa käydä hermoille oli musiikkilaji mikä tahansa. Eikä kukaan ihan oikeasti kestä Celine Dionia ja Whitney Houstonia tuntia putkeen ilman, että korvat vuotavat verta. Huokaus.

lauantai 15. marraskuuta 2008

Miehen logiikkaa 2

"Luulis nyt, että vuoteen 2008 mennessä olisi keksitty keino tehdä tämäkin helpommin. Kun on kerran kuuhunkin menty, s**tana. Tää ei voi olla näin hankalaa."

Olemme menossa juhliin. Mies silittää kauluspaitaansa. I rest my case.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Sataa, sataa, ropisee...

... pili pili pom.

En ollut ainoa, joka huomasi viime yön sateen ja myrskyn. Taisin kuitenkin ainoana lähteä kovin kehnoin varustein aamulla liikenteeseen. Olen jo pitkään ollut kaksien kumisaappaiden loukussa.

Sadeaamuina olen usein köpötellyt töihin saapasjalkaisena ja vaihtanut sitten kustannuspaikalla toiset popot jalkaan. Jos sade on lakannut työpäivän aikana, on saappaatkin usein jääneet töihin. Onneksi minulla on kahdet saappaat, joten olen voinut toistaa rutiinini seuraavanakin aamuna.

Harmillisesti rutiini on toistunut ihan samalla kaavalla, joten toisetkin saappaani on jääneet työpaikalle. Siellä ne sitten ovat odotelleet työpöydän alla. Raukat. Tästä siis kaksien kumisaappaiden loukku. Jos minulla olisi kolmannet saappaat tekisin saman homman taatusti kolmannenkin kerran.

Tänä aamuna minulla ei ollut sen paremmin kumisaappaita kuin sateenvarjoakaan. Käänsin aamulla koko kämpän ylösalaisin, mutten löytänyt yhtään ehjää varjoa. Lähdin jo uhmaamaan sadetta, mutta totesin ulkona, että edessä on märkä reissu, ellei varjoa löydy.

Naapuritalossa on mukava suutari, jolla on tapana laittaa ikkunaansa viikon päästö, eräänlainen mietelause tai ajatelma ajankohtaisesta aiheesta. Kuljen joka aamu tämän liikkeen ohi ja aina alkuviikosta tulee vilkaistua tuo viikon päästö. Suutari tulee töihin samaa reittiä kuin minä ja usein moikkailemmekin aamuisin.

Suutari oli jo paikalla, kun pohdin sateenvarjo-ongelmaani, joten päätin piipahtaa hänen liikkeessään ja ostaa sateenvarjon. Valitettavasti hänellä ei ollut varjoa myytävänä, mutta hän lainasi minulle omaansa. Ihan uutta ja isoa varjoa. Kiitin, lupasin palauttaa varjon ja kipitin töihin iloisella mielellä. Ihanaa välittämistä ja ystävällisyyttä arkiaamuna.

Kotiin palatessani koukkasin suutarin kautta palauttaakseni sateenvarjon, mutta hän käski minua pitämään sen. Olen kuulemma aamuisin ilo silmälle eikä hän halua minun kastuvan. Ihan kuin aamuinen ystävällisyys ei olisi jo saanut minua tarpeeksi hyvälle mielelle.

Nyt minulla on sitten iso (ja ehjä!) sateenvarjo, ja olen aivan varma, että joka kerta varjoa käyttäessäni minulle tulee hyvä mieli tuosta ystävällisestä eleestä. Sataisipa huomennakin, pili pili pom.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Torttu

Tämä kuva ei varsinaisesti liity Vili-koiran vierailuun, vaikka Vilikin väänsi tortun.


Tein eilen tähtitorttuja, siis ei joulutorttuja, vaan tähtitorttuja. Löysin viime viikolla paikallisesta S-marketista luumumarmeladia tuubissa ja pakkohan sitä oli kokeilla. Olipa muuten kätevä tursottaa marmeladi taikinan päälle. Ei hankalaa sottaamista lusikoiden kanssa. Itse teen yleensä vain muutaman tortun kerrallaan, joten tuubitulokas on tervetullut. Avattu hillopurkki jää nimittäin aivan liian usein kaapin perälle viikkokausiksi.

Kannattaa siis kokeilla, kotikokit. Lopputuloskin oli ihan maukas ja torttujen ulkonäkö tavanomaista siistimpi. Yleensä torttuni ovat aika sotkuisia, kun taiteilen marmeladin kanssa. Ainoa haittapuoli tuubimarmeladissa oli irvokas ulkomuoto. Eikö tuo ensimmäinen kuva näytäkin joltain ihan muulta?

lauantai 8. marraskuuta 2008

Pienten jalkojen tepsuttelua

Niin, täsmennyksenä kerrottakoon, että pieniä tepsuttelevia jalkoja oli neljä saman mahan alla ja ne jalat olivat kovin karvaisia. Maha sen sijaan ei ollut kovin karvainen. Ihme kyllä. Oheisessa kuvassa näkyy mahan mahtava karvattomuus.

Äidilläni oli työkeikka (varsinainen eläkeläinen!) kotikaupungissani. Vanhempani toivat siksi aikaa heidän (huli)Vilinsä hoitoon meille. Pienen hurmurin pikavisiitin jälkeen olimme molemmat kuin sulaa vahaa. Mieheni oli ihan yhtälailla hullaantunut hauvavauvasta eikä loppupäivänä ole oikein ollut järkeviä keskustelunaiheita. Havavava, havavava. Unihetken yllättäessä Vili oli muuten kovin neuvokas. Vai mitä sanotte tästä torkkupaikasta?

perjantai 7. marraskuuta 2008

BB vai DD?

Lupaan, etten paasaa Big Brotherista tämän enempää. Olen kuitenkin ehtinyt päätellä, ettei kenelläkään sellaisella naisihmisellä, jolla on kolme F*ck me I'm famous -t-paitaa, voi olla rinnanympärystään suurempi älykkyysosamäärä. Kolme! Hitto, se rinnanympäryskin on jo liikaa älykkyysosamääräksi.

Lisäksi glitterin määrästä voinee päätellä jotain. Katsokaa vaikka itse Big Brotherin sivuilta ko. asukkaan tavarat. Siis tavarat, ei tavara.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Onni on lämmin koiranpentu

Kyllä nyt kelpaa. Vietimme rentouttavan viikonloppun ihanassa seurassa Hangossa. Näimme rakkaita ystäviämme pitkästä aikaa, ja sattuipa vielä niin hyvin, että kummityttömmekin liittyi joukkoon isänsä ja veljensä kanssa.

Kaiken kaikkiaan oli onnistunut reissu ja hyvä niin, sillä suorastaan paskamaisen työviikon jälkeen hyvä seura oli enemmän kuin tarpeen. Eräs työkaverini on töykeällä käytöksellään harmistuttanut minua koko viikon. Kuppini meni lopullisesti nurin perjantaina, kun sain epäsuorasti tietää hänen puhuneen minusta selkäni takana lounastunnilla. Päättelin muiden reaktioista, ettei tuo ollut tapahtunut kovin mairittelevaan sävyyn. Viikon päätteksi sain vielä aiheen epäillä häntä huomattavasti törkeämmästä tempusta, jonka näyttämiseksi toteen minulla ei valitettavasti ole todisteita. Enkä edes voi sanoa hänelle olevani äärettömän loukkaantunut ja todella vihainen.

Onneksi voi lepytellä itseäni ajattelemalla suunnattoman suloisia mäyräkoiria, joita kävimme moikkaamassa sunnuntaina. Lapsuudenkodissani on ollut mäyräkoiria niin kauan kuin muistan, on ollut Mari, Ami I, Bella ja Ami II. Vuonna 2003 Ami (II) kuoli syötyään vahingossa rotanmyrkkyä. Tuolloin isäni vannoi, etteivät he koskaan enää hankkisi koiraa. Vaikka äitini kovasti halusi koiraa, piti tuo lupaus, kunnes vanhemmilleni tuli aika jäädä eläkkeelle ja isäni halusi yllättää äitini. Veikkaanpa, että isänikin on kovasti kaivannut koiraseuraa, muttei kehtaa sitä tunnustaa.

Toinen siskoni asuu perheineen vanhempieni naapurissa (minulla oli muuten joskus tapana vitsailla, että siskollanipa on suhde naapurin miehen kanssa ja heillä on jopa lapsia) ja hekin päättivät samalla hankkia koiran. Viime perjantaina molemmat koiranpennut saivat siis uudet kodit.


Kuvan tumma Vili (oik.) on vanhempieni tuore hulivili ja vasemmanpuoleinen on kummipoikani nimeämä Ami. Pienet sydäntenmurskaajat olivat niin leikkisiä ja vauhdikkaita, etten meinannut saada kunnon yhteiskuvia ollenkaan. Onneksi Ami nappasi äitini karvacrocsit (k-a-m-a-l-a-a) ja Viliäkin rapsututti sopivasti, niin sain napattua oheisen kuvan.


Kuitenkin vasta nukkumatin yllättäessä pääsin ottamaan kuvia ihan rauhassa. Onko suloisempaa kuin nukkuva koiranpentu? On! Toinen nukkuva koiranpentu.



Meillekin on odotettavissa perheenlisäystä, kun varaamani pentu syntyy maalis-huhtikuussa. Kuvat muuten saa klikkaamalla isommiksi.

Miehen logiikkaa

"Tietokoneen on pakko olla nainen. Se saa aina kaiken sekaisin, mutta sitä ilman ei voi olla." Mies on paininut tietokoneensa kanssa koko illan. Makasin tässä oman koneeni kanssa sängyllä, kun puolisoni tuli tuskailemaan koneongelmistaan ja toteamaan edellämainitun naisten ja tietokoneiden ominaisuuksista. Vähän vaikea samaistua miehen murheeseen, sillä oma koneeni toimii moitteettomasti. Hah hah haa. Kerrankin näin päin.

torstai 30. lokakuuta 2008

Ei nimi sorsaa pahenna, jos ei sorsa nimeä

Tämän tästä joko minä itse, vanhempani tai siskoni kertovat tämän tarinan, joka tuli mieleeni, kun mietin sopivaa nimeä koiralle.

Tästä on aikaa varmaan lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Tarkkaa vuotta en tiedä, mutta oleellista on, että Kalevi Sorsa on tuolloin ollut pääministerinä - kenties toisella kaudellaan. Itse olin vielä vieno toive ja kaukainen ajatus, vanhemmat sisareni olivat vähän päälle kymmenen.

Vanhempani, molemmat opettajia, olivat hankkineet maalle kesälomaksi viisitoista ankkaa. Ankoilla oli mökkirannassa oma aitaus, jossa saivat polskia ja temmeltää. Eräänä päivänä tuohon aitaukseen oli epähuomiossa uiskennellut pieni sorsanpoikanen. Ankat olivat vähällä nokkia pienen tunkeilijan kuoliaaksi, mutta Eeva-sisareni ennätti hätiin ja pelasti poikasen. Koska pääministerinä oli tuohon maailmanaikaan Kalevi Sorsa, antoi sisareni sorsanpoikaselle nimeksi Pääministeri.

Sisko kiikutti Pääministerin huoneeseensa ja haki tälle vesisaavin, jossa polskia, kuten kunnon sorsan kuuluukin. Valitettavasti pieni Pääministeri ei kestänyt järkytystä ja itseään isompien hyökkäystä, vaan menehtyi melko nopeasti vesisaaviinsa. Sisarelleni tuli luonnollisesti suuri surku sorsan kuoleman takia ja hän päätti jakaa murheensa mummumme kanssa. Sisko soitti mummulle ja kävi tämän kanssa jotakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:

Sisko: "Mummu, Pääministeri on kuollut."
Mummu: "Voi hyvä isä, mihin se kuoli?"
Sisko: "Hukku vesisaaviin."
Mummu: "Voi hyvä isä!"

Mummumme ei vielä tässä vaiheessa tiennyt siskoni tarkoittaman Pääministerin olevan sorsa eikä pääministeri Sorsa, joten hän löi luurin kiinni ja ryhtyi soittamaan pientä mökkipaikkakuntaamme läpi: "Pääministeri Sorsa on kuollut, hukkunut vesisaaviin". Onneksi mummullekin selvitettiin melko pian, ettei maamme pääministeri ollut hukkunut vesisaaviin, vaan kyseessä oli sisareni pelastama sorsanpoikanen. Ankoille kävi kesän päätteeksi lähes yhtä kehnosti, mutta se on kokonaan toinen tarina.

"Tarina on tosi ja kertojakin elää", on isälläni usein tapana sanoa, ja minä jään edelleenkin pohtimaan nimeä koiralle. Niin, mille koiralle? Sekin on kokonaan toinen tarina.

maanantai 27. lokakuuta 2008

Poissa silmistä, poissa mielestä?

Keitin tuossa itselleni teetä. Ajattelin ensin ottaa ihan tavallisen pussukan vihreää teetä, mutta päätinkin olla lähes vallankumouksellinen ja ottaa irtoteetä. Tämän seurauksena tempauduin ihan vahingossa siivoamaan teehyllyt (kyllä, monikossa) ja maustekaapin. Sain mielestäni mahtavan järjestyksen aikaiseksi, mutta jostain syystä mies ei jakanut innostusta kanssani. "Aha", oli miehen reaktio mahtavaan maustekaappiin ja tehokkaisiin teehyllyihin. Kummallisia nuo miehet.

Maustekaappia siivotessani huomasin muutamia kummallisuuksia. Maustekaapista löytyy mm. purkki vaniliinisokeria, kolme purkkia vaniljasokeria sekä vallan vaniljatankokin. Kun ottaa huomioon, miten vähän käytän keittiössäni valkopippuria, olin hiukan ihmeissäni siitä, että sitä oli peräti kaksi purkkia. Kardemummaa on vaikka muille jakaa ja kanelia runsain mitoin, vaikka viimeksi omenapiirakka jäi vain haaveeksi, koska muistelin, että kaneli oli loppu. No, nyt kuitenkin tiedän, että kanelia löytyy ja niin kyllä löytyy vaniljasokeriakin (ja vaniliinisokeria ja vaniljatanko). Pitäisiköhän leipoa?

Teepuolelta löytyi kolmea laatua irtoteetä ja vaniljakahvia (taas se vanilja), joita en muistanut edes ostaneeni. Laitoinkin ne siksi lasipurkkeihin ja sopivasti esille keittiöön. Jos vaikka muistaisin tehdä irtoteetä vähän useammin.

Kun sain urakkani valmiiksi, oli tee muuten jo jäähtynyt.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

KuPS 0 - RoPS 1

REPS KOPS.

Ai niin. Hienoa, FC Lahti!

Onko parveketupakointi kirosana? ...tana!

Yläkerrassamme on uudet asukkaat. Kämppä oli ilmeisesti jonkin aikaa tyhjillään tai sitten edelliseltä bileporukalta oli rahat loppu. Mökää ei kuulunut useaan kuukauteen, kunnes viime viikonloppuna taas repesi. Olisihan se tietty pitänyt arvata, että tupareita se tietää, kun edellisenä sunnuntaina oli isompi revohka muuttopuuhissa. Loppujen lopuksi porukka oli melko rauhallisesti, mitä nyt huudattivat V. Rostia perjantaista sunnuntaihin lähes tauotta. Virve Rostia. Tauotta.

Kuten tänäänkin, viime sunnuntaina siivoilin kämppää esittelykuntoon ja viimeiseksi tulin vilkaisseeksi parvekkeelle. Onneksi vilkaisin, sillä parveke oli aivan kammottavassa kunnossa. Ihan kuin iso parvi lintuja olisi käynyt tehtailemassa jätöksensä sinne. Tätä epäilinkin ihan ensimmäiseksi, joten kävin hakemassa kumihanskat ja käytetyn rätin. Totesin kuitenkin, ettei siellä mitkään linnut olleet riehuneet, siis sikäli mikäli paikalliset lintuset eivät ole kehittäneet itselleen pahaa nikotiiniriippuvuutta. Parveke oli täynnä tuhkaa. Tupakasta.

Parvekkeemme ovat avomallisia ja ulkonevia eikä savu kantaudu huoneistoihin, joten naapureiden parveketupruttelusta ei ole normaalisti mitään haittaa. Puolestani vaikka kaikki naapurit saisivat polttaa sielujensa ja keuhkojensa kyllyydestä parvekkeillaan. Mutta siinä vaiheessa käpyni hiiltyy pahemman kerran, kun joudun sunnuntain ratoksi siivoamaan jonkun toisen tuhkia omalta parvekkeeltani. Kaverit hei, tuhkakuppi on aika kätevä keksintö. Onneksi parvekkeella ei ollut vaatteita tuulettumassa.

Soitin sitten asiasta isännöitsijälle, joka valaisi minua, että kyseessä on hyvin nuori pariskunta eivätkä he vielä oikein osaa elää kerrostalossa. Okei, mutta pitääkö sen olla minun ongelmani? Viikonlopun riennoista oli kuulemma tullut jo varoitus, mutta parveketupakoinnille ei voida tehdä mitään. Parveketupakoitsijat ovat isännöitsijän mukaan ihan oma rotunsa ja jos heitä käy kieltämään tai ojentamaan, rupevat he käyttäytymään kuin pikkulapset. Okei, siis mitä? Toisen parvekkeen saa siis sotkea, jos sen tekee tupakoidessaan. Mitä jos minä nakkelisin tuhkaa alakertaan? Olisiko se sitten yhtä sallittua, vaikka tuhka ei karisisikaan tupakan päästä? Ja siis millä perusteella (parveke)tupakoitsijat ovat sen ihmeellisempiä kuin loputkaan ihmiset?

Ja sun nimi oli?

Olen kuntosalilla tavannut paljon mukavia ihmisiä, se onkin oikein mukava sekalainen seurakunta. Salilla tulee melkein huomaamattaan vaihtaneeksi pari sanaa ja useamman ajatuksenkin ihmisten kanssa, jotka näkee toistuvasti samoissa jumpissa tai infrapunasaunan lauteilla. Jotenkin tuollaisissa tilanteissa jutustelu ja ajatusten purkaminen käy luontevasti ihan ilman esittäytymisiä. Ajan myötä esittäytyminen alkaisi olla jo hiukan noloa ja kömpelöä.

Kuten esimerkiksi ihan vasta. Uskaltauduin ihmisten ilmoille ja kaupungilla näin samassa vaatekaupassa erään naisen, jonka kanssa olen jutellut pidemmätkin pätkät salilla. Juttelimme hetken niitä näitä ja toivottelimme hyvät viikonloput. Ihan hauska tapaus, mutten todellakaan tiedä hänen nimeään. En sitten ollenkaan.

Erään todella raamikkaan ja komean nuoren miehen kanssa taas kävi köpelösti keväämmällä. Huomasin muuten olevani jo sen ikäinen, että saan kutsua nuoriksi miehiksi kaikkia itseäni viisi vuotta nuorempia - huokaus. Olin baarissa ystäväni kanssa ja törmäsin tähän mieheen, jonka kanssa olin jutellut pitkät pätkät infrapunasaunassa. Mies näytti kovin tutulta, mutta en aluksi saanut päähäni, mistä hänet tunnen. Vanha kunnon lause "en tunnistanut sua vaatteet päällä" pelasti tilanteen. En silti edelleenkään tiedä hänen nimeään.

Kävin kevään mittaan samoissa jumpissa erään miehen kanssa, joka vaikutti oikein mukavalta tyypiltä. En tiennyt hänen olevan samassa työpaikassa ennen kuin kirjaimellisesti törmäsimme pääkallopaikan käytävällä. Siinä tilanteessa hoksottimeni toimivat poikkeuksellisen hyvin, sillä kättelin miestä reippaasti ja esittäydyin.

Alkukuusta eräs nainen huomasi pump-tunnin aluksi uudet silmälasini. Kehuin vuolaasti optikkoliikkeen palvelun, tuplabonukset ja ripeän toimitusaikataulun (tilasin lasit lauantaina, maksoin maanantaina ja sain lasit perjantaina). Nainen katsoi minua hetken ja totesi olleensa valitsemassa kanssani kehyksiä. En ollut ollenkaan tunnistanut häntä eikä hänkään minua ennen kuin katsoi lasejani tarkemmin.

Salilla olen myös tavannut äärettömän mukavan pariskunnan. Satun tietämään miehen nimen, koska pariskunnan kauniimpi puolisko tekee juuri kuten pitääkin, hän puhuu miehestään tämän etunimellä. Naisen oma nimi oli minulle melkein vuoden verran täysi mysteeri, kunnes kunnallisvaalit pelastivat. Huomasin miehen olevan paikkakunnallamme ehdokkaana (melko varteenotettava ehdokas, muuten) ja hoksasin käydä hänen nettisivuillaan. Siellä hän kertoi itsestään ja elämästään ja mistäs muustakaan kuin perheestään. Siellähän tuo vaimonkin nimi komeili. Yksi arvoitus ratkaistu.

Tällä ongelmalla on olemassa myös käänteinen vastine. Samalla salilla käy paljon puolituttuja työn kautta. Moikkaan heitä kyllä, mutta harvemmin tulee puhuttua pidempään. Vaikka kulttuuriimme kuuluukin varsin vapaa suhtautuminen alastomuuteen, on minusta esimerkiksi kummallista seistä tissit suorana naisen edessä, jonka tiedän olevan se eräs varsin mukava hotellivirkailija, jota läksytin virheellisestä laskusta.

This is not a drill, people

Kesken työpäivän itkuun pillahtaminen sen takia, että kiinteistövälittäjä kertoo isänsä sunnuntaisista hautajaista, on melko varma merkki siitä, että on nukkunut vähän huonosti eikä olo ole muutenkaan mikään loistavin. Nukun yöni levottomasti ja katkonaisesti, kun taas päivällä maittaisi uni melkein missä ja milloin vaan. Päätä särkee jatkuvasti ja välillä tuntuu aivan samanlaista tykystä ja kipua kuin poskiontelotulehduksessa. Ihanat ja huolehtivat työkaverit tarkoittavat vain hyvää, mutta minulle tulee entistä lohduttomampi olo, kun vointini perään kysellään ja sanotaan, että näytän oikeasti pahalta.

Olen jo päässyt eroon hartiapakotuksesta, mutta kivun tarkentuminen pienemmälle alueelle niskaan ja ohimolle ei ole helpotannut oloani yhtään. Päätärepivä särky jatkuu edelleen, tosin hiukan toisenlaisena.

Tiistaina kävin työterveydessä tiukan lääkärisedän juttusilla. Kuvailtuani ongelmani, lääkäri nappasi niskasta kiinni ja kysyi, että sattuuko. Kivulta ja nyyhkimiseltäni en ihan saanut kuin nostettuani jalat maasta, kunnolla vastaaminen oli ihan mahdotonta, mutta uskoakseni hän tajusi jutun juonen. Lääkäri kirjoitti kymmenen kerran reseptin fysioterapiaan, jonne suuntasin torstaina ensimmmäistä kertaa näyttämään jumiutunutta niskaani. Nyt on kasassa hoitosuunnitelma ja ensimmäinen hoitokerta on ensi viikolla.

Onneksi pidin perjantaina pois saldoon kertyneitä tunteja. Torstaina olo oli niin kamala, etten olisi kestänyt viikon viimeistä työpäivää. Töistä lähdettyäni romahdin täysin - onneksi kotiin oli lyhyt matka. Jotain positiivistakin on tapahtunut. Yli kolmeen viikkoon en ole herännyt aamulla ilman päänsärkyä, mutta lauantaina se onnistui. Otin nukkumaan mennessä relaksantin ja särkylääkkeen ja aamulla heti herätessä saman satsin.

Mitä nyt lie tapahtunut, mutta ihan en taida muutenkaan olla kunnossa. Sykemittarin OwnIndex on näyttänyt viime aikoina huolestuttavalta. Kun kesään saakka sain huippulukemia 53-56 väliltä, mutta nyt syksyllä lukemat ovat olleet samassa mittaustilanteessa 29-33 väliltä. Kuntosalilla oli tiistaina Polarin esittely ja mukava mies kertomassa tuotteista. Kysyin OwnIndexin luotettavuudesta ja kerroin mittaustuloksistani. Polar-miehen puheista ymmärsin, että OwnIndex on jollain tasolla ihan kelpo indikaattori yleiskunnosta. Tietysti hän puhuu oman tuotteensa puolesta, mutta silti tuossa arvossa voi olla vinha perä. Polar-miehen vinkistä kokeilen parin urheiluttoman päivän jälkeen aamumittausta heti herättyäni. Katsotaan sitten, mitä lukemat näyttävät.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Asiakas on aina - ööö - oikeassa?

Tästä on jo useampi vuosi aikaa, kun isäni meni eräänä aamuna suihkuun vain huomatakseen, että Rexona-suihkusaippua oli loppunut. Tuolloin Rexonan mainoslauseena oli "Rexona ei jätä pulaan". Isäni suivaantui suihkusaippuan loppumisesta niin, että kirjoitti valmistajalle tulikivenkatkuisen kirjeen. Vähän ajan kuluttua isäni sai postissa valtavan paketillisen suihkusaippuaa sekä nöyrät pahoittelut.

Itse valitin viisi vuotta sitten Uncle Ben's -riisistä, jossa oli pieni pyöreä pala metallia. Soitin firmaan ja vaadin hyvitystä. Pääsiäspyhät olivat tulossa, joten asiakasvalituksia hoitava henkilö ei ollut paikalla.

Odottelin yhteydenottoa yli viikon ja ehdin kehittää oikein kuninkaallisen kiukun. Kun todella ystävällinen nainen vihdoin soitti, oli hän pahoillaan ja yritti kaikin tavoin vakuuttaa minulle, että metallin joutuminen riisin joukkoon on todella epätodennäköistä. Minä intin hanakasti vastaan. Hän lupasi laittaa minulle hyvitykseksi tuotepaketin, joka tulikin parin viikon päästä.

Paketin ja puhelun väliseä aikana minulle kuitenkin ehti valjeta metallin alkuperä. Tapanani oli laittaa riisi isoon lasipurkkiin, jossa oli metallinen kansi. Olin tietenkin heittänyt saastaisen riisin pois ja uuden paketin ostettuani laitoin riisin tavan mukaan lasipurkkiin. Purkin kantta nostaessani huomasin, että kahva oli puoliksi irti. Tarkemmin kantta tutkailtuani tajusin, että pyöreä metallipala oli kannen ruuvin taustaosa, prikka, kuten miehet sanoisivat. Kyllä hävetti.

Tällä viikolla sain taas asiakasvalituksesta poikinutta postia. Tällä kertaa valitus oli kuitenkin täysin aiheellinen. Hankin maaliskuussa pyykinkuivaustelineen, sellaisen jossa on nivelletyt jalat ja siivekkeet (kuulostaa ihan robotin ja terveyssiteen yhdistelmältä). Telineen nivelet notkahtivat heinäkuussa ja syyskuussa tapahtui suuri romahdus. Koko teline hajosi tuhannen pimpulan päreksi ja tietenkin juuri sellaisella hetkellä, kun olin lataamassa siihen pyykkiä. Alasti. Olin varmaan huvittava näky rimpuillessani telineen ja märkien vaatteiden kanssa syntymäasussani. Saimme miehen kanssa aikaan oikein tulisen ja lyhyen riidan, koska hän ei mielestäni tullut tarpeeksi nopeasti apuun eikä suhtautunut asiaan sen vaatimalla vakavuudella.

Otin yhteyttä telineen valmistajaan, joka kirjoitti, että "pyykkitelineen polvinivelen heikkous on täysin meidän sekä ******** osto-organisaation tiedossa. Olemme yrittäneet tarjota heille ja muille asiakkaillemme kestävämpää ratkaisua, mutta tuotteen hintataso on aivan eri luokkaa. Kyseinen tuote on pysynyt valikoimassamme asiakkaiden toiveesta saada halpa pyykkiteline myyntiin. Tuotteen valmistava tehdas on myös ollut haluton tekemään pyytämiämme muutoksia nivelen rakenteeseen ja toistaiseksi emme ole onnistuneet löytämään muuten laadultaan (lankojen materiaali ja kiinnitys, siipien kiinnitys) vastaavaa tuotetta eri valmistajalta samaan hintaluokkaan. Jatkamme kuitenkin etsimistä."

That's it. Ei mitään pahoitteluja, ei sanaakaan kompensaatiosta. Puhutaan kuitenkin melkein 20 euron rotjakkeesta, joka kesti käytössä puoli vuotta. Kun sitten kysyin asiasta, ilmoitti yrityksen edustaja minulle voivansa lähettää "pienen tuotepaketin mielipahan korvaamiseksi". Paketti tuli eilen. Siinä oli kaksi tiskiharjaa, neljä mikrokuituliinaa, siivouskäsineet, pölynimurihajusteita, kumihanskat ja jättimäinen pesupussi. Ihan kelpo korvaus siis. Olen tyytyväinen.

Onko elämä ilman eetä lämä?

drddddddrbd$$$$$4w44drrddrdddddddEEEED333deeeeeeeee
eeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeweeeeeeeeeeeeeeeeee2d3rw3y5444
444444444447wwq5E

Siis mitä häh? Tuollaista syvällistä tekstiä sain aikaiseksi korjatessani näppäimistön E-näppäintä. Raukka oli ihan jumissa, mutta onneksi ongelman aiheuttaja ei ollut iso (esimerkiksi ruisleivän puolikas), vaan ihan tavallinen pieni murunen. Onnistuneen korjausoperaation jälkeen suunnittelin jo ottavani kaikki näppäimet irti ja tekeväni perusteellisen puhdistuksen. Onneksi tulin järkiini noin nanosekunnissa. Olisi muuten ollut aika vänkää miettiä, että "mihinkäs tämä sul-näppäin kuuluu, eikäku sehän olikin Ins".

Kävin lauantaina rykäisemässä 13,5 tunnin keikan ja siihen päälle tunnin autoilua suuntansa. Niska ei töissä vaivannut kovin pahasti eikä minulla kyllä totta puhuakseni ollut edes aikaa potea sitä. Autoilu oli aika hurjaa puuhaa, kun pää ei kääntynyt kunnolla. Kaistaa vaihtaessani minun piti kääntää koko ylävartaloa nähdäkseni edes jotain. Ja sen kerran kun en viitsinyt tehdä niin, vaan luotin peileihin, sain mojovan torvitöräyksen taksilta, jonka päälle meinasin pienellä autollani ajaa. Anteeksi, kyllä hävetti.

Niska oli lopulta niin kipeä, etten edes saanut nukutuksi kunnolla. Marssinkin sunnuntaina terveyskeskuspäivystykseen ja lähdin sieltä sairaslomalapun ja kahden reseptin kanssa. Maanantai ja tiistai menivätkin mukavasti kunnon lääkepöllyssä, sillä sekä lihasrelaksantti(antti) että tulehduskipulääke olivat kolmiolääkkeitä. Tiistain päiväunisaldo olikin nohevat viisi tuntia kahdessa erässä. Niska on nyt hitusen parempi ja pystyn jo nukkumaan. Jos vaan vielä saisin selville kivun aiheuttajan, olisin paljon viisaampi.

Tiinan blogista bongasin tämän testin. "Please stay away from children." Just.



You're Lolita!
by Vladimir Nabokov

Considered by most to be depraved and immoral, you are obsessed with sex. What really tantalizes you is that which deviates from societal standards in every way, though you admit that this probably isn't the best and you're not sure what causes this desire. Nonetheless, you've done some pretty nefarious things in your life, and probably gotten caught for them. The names have been changed, but the problems are real. Please stay away from children.

Take the Book Quiz
at the Blue Pyramid.

lauantai 11. lokakuuta 2008

Niskaa pakottaa, jatkokertomus

Niskakipuuni on viikon aikana kokeiltu lähes kaikkea. Olen nappaillut niin ibuprofeenia kuin lihasrelaksantteja. Olen kokeillut erikoistyynyä, kylmää, kuumaa, lämmintä, hierontaa, kiukuttelua, kahta erilaista tiikerisalvaa, Pferdesalbe-voidetta ("Für Pferde entwickelt - für Menschen entdeckt!"), työasennon korjaamista niin kotona kuin töissä, tanssia ja keppijumppaa. Eilen eräs työkaveri, joka opiskelee kiinalaista akupunktiota laittoi kipukohtaan ja niskaani neulat varttitunniksi. Toinen työkaveri yritti alkuviikosta parantaa särkyä energiavirtojen avulla laittamalla kätensä hartialleni. Urheilusta, lämmöstä ja särkylääkkeistä olen saanut hetkellisen avun, mutta kohta alkaa huumorintaju ja kärsivällisyys loppua.

Kaikesta edellämainitusta huolimatta niskaani särkee edelleen, hartioita pakottaa ja päässä jyskyttää aina ohimolta takaraivoon. Tässä pitäisi vielä ajaa työkeikalle Helsinkiin.

keskiviikko 8. lokakuuta 2008

Niskaa pakottaa

"Kun herään päätä särkee,
tulee mieleen, että kaulan katkaisen"

"Well I woke up Sunday morning,
With no way to hold my head that didn't hurt"

Viikonloppuna oli päänsärky, joka sai minut tapailemaan Freukkareiden loistavaa Kristofferson-coveria. Sillä erotuksella tietenkin, ettei aamupalani olut ollut nestemäisessä muodossa, vaan pastanjauhajien ohjeella tehdyssä leivässä.

Pään halkaiseva särky alkoi jo lauantaina, mutta sille ei ollut sopivaa tunnuskappaletta. Maanantaina, tiistaina ja tänään keskiviikkona lusittu niska- ja hartiaseudun särky yhdistettynä päänsärkyyn ei ole oloani parantanut. Lääkkeksi olen kokeillut niin kylmää kuin kuumaakin, särkylääkettä ja hierontaa, mutta helpotus on ollut vain väliaikainen. Vähitellen alkaa jo keljuttaa.

Tiedän työasentoni olevan aikastalailla huonoimmasta päästä. Nakuttelen hommiani töissä kannettavan ruutua tihrustaen, sillä luovuin noin vuosi sitten ulkoisesta näytöstä sekä irtohiirestä ja -näppäimistöstä. Tympäännyin ulkoisen näytön rajoittuneeseen kuvaan, hiiren ja näppämistön jatkuvaan simahtelemiseen, ja jostain syystä kuvittelin, ettei kahdeksan tunnin lisääminen päivittäiseen läppärityöskentelyyn ole temppu eikä mikään. Kotonakin kun tulee oltua kiinni läppärissä enemmän tai vähemmän koko ajan ja enemmän tai vähemmän kummallisissa asennoissa. Se kai siinä olikin se kompastuskivi.

Kiinnostuneille lisätietoa:
Linkkivinkki Cash-sedän versioon biisistä "Sunday morning coming down"
Linkkivinkki Markku Jokisipilän loistavaan postaukseen Sunnuntaiaamun kadut -kappaleesta
Linkkivinkki Pastanjauhajien olutleipäreseptiin
Linkkivinkki niskakiputietouden lähteille

tiistai 7. lokakuuta 2008

Blogihiljaisuus päättyy

Elma-täti on harvoin (jos koskaan) väärässä. Elmanaattori kiteytti minuakin kohdanneen ongelman tällä viikolla: Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä vähemmän on sanottavaa. Mitä tässä nyt oli? Melkein kuukauden tauko? Silti tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Toisaalta taas on tapahtunut vaikka mitä ja kuinka paljon.

On ollut läksiäisiä, mökkiviikonloppuja, auton hankintaa, ikäviä ihmisiä, ihania ihmisiä, työkiireitä, rentoja viikonloppuja, jumppaa, kremppaa, remppaa ja vähän skumppaakin. Jotenkin olen saanut tehtyä kaikkea muuta kuin päivitettyä blogiani. Maailmallakin on tapahtunut, kuten kaikki hyvin tietävät. Liekö kyse informaatioähkystä, mutta en ole nähnyt tarpeelliseksi kerrata täällä esimerkiksi Kauhajoen tapahtumia, Korhosen potkuja tai pankkikriisiä, vaikka nämä tapahtumat ovatkin herättäneet tunteita ja ajatuksia.

Nyt yritän taas palata ruotuun ja blogata ahkerammin. BB-talon juonenkäänteet jätän kuitenkin suosiolla muille, jotka tekevät sen paremmin. Esimerkiksi ilahduttavasti Blogilistalle palannut Kriisipuuro tarjoilee päivittäisen BB-annoksen hillolla ja voisilmällä. Jos taas sattuu kaipaamaan todellista jännitystä, on syytä tarkastaa Tiinan Bärtil-katsaukset.

Tänään täältä tähän. Menen nyt pesemään urheiluliivini.

Mistä on pienet tytöt tehty?

Mistä on pienet tytöt tehty? No, lorun mukaan ainakin sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista. Niistä on pienet tytöt tehty.

Isommat tytöt onkin sitten tehty ihan eri aineksista. Ainakin jumppakassin tuoksujen perusteella. Ihan en ole vielä suostunut itseeni yhdistämään niitä samoja aromeja, jotka miehen treenikassissa aikoinaan kuvottivat, mutta pakko se kai on kohtapuolin tunnustaa, että ihan samalla tavalla sitä itsekin lemahtaa urheilusuorituksesta selvittyään. Sykemittarin lähettimen vyö pitää huuhtoa joka treenin ja pestä koneessa joka viidennen jumppakerran jälkeen. Sukat, treenitoppi, pikkarit ja jumppareleet menevät vaihtoon, kone laulaa ja pyykki kuivuu. Silti meinaa tällä tytöllä taju lähteä, kun avaa jumppakassin. Tarkoittaako tämä sitä, että minun on hankittava (taas) uusi jumppakassi?

Tämä isompi tyttö on viime aikoina tehty tiukkojen aromien ja jumppien lisäksi päsmäröinnistä (mukamas), rakennekynsistä, selkäsärystä, hartiakivusta, omakotitalohaaveista, mukavista viikonlopuista, henkisestä ja fyysisestä päänsärystä sekä upeiden ystävien seurasta.

torstai 11. syyskuuta 2008

Facebookin haittapuolia

Tulin eilen illalla jumpasta ja venyttelystä kotiin ja avasin tuttuun tapaan koneeni. Pyhä neliyhteys: sähköposti, Facebook, uutisotsikot ja hömppää. Sähköpostissa oli liuta Facebookin ilmoituksia ja vain vähän asiaa. Yksi ilmoitus kuitenkin pisti silmääni, minulle täysin tuntematon henkilö oli lisännyt minut kaverikseen. No, näitähän nyt tulee aina silloin tällöin ja joskus henkilö onkin sukunimeään esimerkiksi avioliiton myötä vaihtanut vanha tuttu, joten menin tarkistamaan tyypin.

Meinasin lentää pyllylleni, kun tunnistin miehen kiinteistövälittäjäksi, jonka vetämässä hyvin omituisessa näytössä kävimme kesällä. Aggressiivisella myyntitaktiikalla lähestynyt mies oli lipevän kiinteistövälittäjän perikuva hyvin huonoine, rasistisine vitseineen. Ei, nyt loukkaan kaikkia lipeviä kiinteistövälittäjiä, jotka ovat loppupeleissä ihan hyviä tyyppejä ja tekevät vain työtään. (Eräskin lipevä heppu tunnusti suoraan olevansa samaa kastia autokauppiaiden kanssa.) Tämä Facebook-kaverikseni haluava oli täysin omaa luokkaansa.

Tuossa kesän näytössä olin muuten ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ihan tavallista asuntoa esitteli kaksi kiinteistövälittäjää tämä ko. mies ja hänen kollegansa, eräs nainen. Mieheni kanssa ihmettelimme aluksi asiaa, mutta näytön jälkeen päättelimme naisen toimineen näytössä työtoverinsa suitsina, eräänlaisena sordiinona hillitsemässä pahimpia törkeyksiä. Kiinteistövälittäjä olisi myynyt asunnon meille siltä istumalta ja tuli vielä ihan iholle saakka ehdottelemaan, että antaisi mielellään arvion omasta asunnostamme vaikka heti.

Sanomattakin on selvää, ettei heppu saanut lupaa tulla asuntoamme arvioimaan eikä päätynyt kaverilistalleni. Katsoin vielä aiheelliseksi laittaa miehen sulkulistalle. Ylireagointia? Ehkä. Onneksi olen rajoittanut Facebook-profiilini katseluoikeuksia siten, ettei profiiliani pääse katsomaan muut kuin ystäväni. Silti ihmettelen edelleenkin, kuinka kajahtanut ja/tai säälittävä tuollaisen tyypin täytyy olla.

maanantai 1. syyskuuta 2008

Kunnon Nainen juhlii kunnolla

Viikonloppuna oli orastavasta flunssasta huolimatta vaikka mitä ohjelmaa. Perjantaina kävimme katsomassa 30 kilometrin päässä sijaitsevaa omakotitaloa puolen hehtaarin tontilla (ei sentään puolen hehtaarin metsässä). Jokin talossa, pihapiirissä ja sijainnissa kolahti. Olemme nyt melko vakavissamme suunnittelemassa tarjouksen tekemistä. Ehkä. Mahdollisesti. Hui kamalaa.

Perjantaina kävimme katsastamassa uudistetun sedulan, jossa illan tähti oli itse Matti Nykänen. Voi elämä. Hauskaa kyllä oli ja baarin uusi ilme oli ensivaikutelmaa parempi. Ruokalista täytyy jossain vaiheessa käydä testaamassa, se vaikutti hyvin jännittävältä ollakseen niinkin perinteinen.

Lauantaina suuntasimme kohti pääkaupunkiseutua ja sisareni juhlia. Keittiömestari-siskoni sai Rôtisseur-käädyt keväällä ja nyt oli aika juhlia mahtavaa saavutusta. Kuvassa keskellä päivänsankari, oikealla vanhin siskoni ja vasemmalla olen minä heiluttamaasa kättäni villisti. Kuvan otti siskoni mies, jolla oli tarkoitus saada aikaan hyväntuulinen kuva, joten hän sanoi "no niin tytöt, nyt hymyä ja taikasana 'kikkeli'". Kyllähän sen tietää, mitä tuollainen minulle tekee.


Juhlassa oli hyvä tunnelma ja mahtava ohjelma. Nauroin ja lauloin ääneni käheäksi ja tanssin päkiäni puuduksiin. Oli ihana juhlia siskon upeaa saavutusta.

Sunnuntaiaamuna heräsin Helsingistä ihan paniikissa. Olin aivan varma, että kello olisi jo reippaasti yli yhdentoista ja olisin missannut tapaamisen. Olin aiemmin kesällä ilmoittautunut Kunnon Nainen -urheilutapahtumaan, johon oli tarkoitus ottaa osaa isommalla porukalla. Heräsin onneksi kahdeksan maissa ja ehdin mainiosti tapahtumaan. Koko tapahtuma oli oikein hyvin järjestetty ja seitsemän kilometrin matkalle lähti 1300 iloista ja hyväntuulista naista. Minua painoi flunssa jo sen verran, että päätin liittyä kävelijoiden joukkoon, mutta ensi vuonna juoksen tuon matkan aivan takuuvarmasti.

Koko tapahtuman alun ajan seisoi urheilukentän laidalla mielenkiintoisesti pukeutunut mieshenkilö. Storm trooper -armeija on ilmeisesti kadottanut yhden jäsenen. Silminnäkijähavainnoista ei liene pulaa.



Kävely päätteeksi saatiin keittoa, kahvia ja kassillinen evästä. Naisjoukkoa viihdytti The Beatles Story Band ja ainakin meillä jaksoi tanssijalka vielä nousta. Hauskaa oli.

Flunssaa ja jänniä käänteitä

Kamala flunssa iski ihan yllättäen. Miten niin tiistaina alkanut tukkoisuus ja perjantaina havaittu kurkkukipu liittyvät flunssaan? Olo oli jo eilen aika vetämätön, mutta menin silti töihin, sillä olin sopinut tapaamisesta. Päivän katkaisi jo kauan aikaa sitten varattu lääkäriaika, ja kun kunto oli mitä kauhein, katsoin parhaaksi häippästä kohti kotia.

Tätä päivää on kuitenkin piristänyt pari mukavaa juttua. Juttelin aamulla erään tutun miehen kanssa, jonka olen tavannut ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten. Tiedämme toisemme ulkonäöltä, mutta harvemmin vaihdamme kuulumisia. Jutustelumme lomassa hän sanoi puoliksi tosissaan, että hänen onnekseen olen naimisissa, sillä hän voisi kuolla hymyni takia. "A smile I would die for." Naistenmies mikä naistenmies, mutta sai minut silti iloiseksi.

Työpöytäni ääreen palattuani sain puhelinsoiton yllättävältä taholta. Minulle soittanut henkilö kertoi avoimesta työpaikasta, jonka hän katsoi sopivan minulle erinomaisesti. Jännittäväksi asian tekee ensinnäkin se, että tämä henkilö on hyvin vaikutusvaltaisessa asemassa ja toiseksi se, että paikka on ihan oikeasti todella mielenkiintoinen. Todella.

Taas olen tilanteessa, etten voi olla laittamatta hakemusta, vaikka olen erittäin tyytyväinen nykyisessä työssäni ja olen saamassa uusia mielenkiintoisia haasteita.

maanantai 18. elokuuta 2008

Ähky on ystävä

Mihin tulee purkillinen ananasta, kaksi omenaa, kaksi banaania, kiivi ja kourallinen pensasmustikoita? Mikä on höystetty aimo töräyksellä vaniljasokerilla maustettua vähärasvaista maitorahkaa? Mistä tulee maailmanhistorian pahin ähky, joka pakottaa kylkiasentoon sohvalle? Se on Aimon iltapala jumpan jälkeen. Iltapalasta on kulunut aikaa reippaasti ja vieläkin on mahani pinkeä kuin rantapallo. En ole voinut pistää suuhuni viimeiseen kolmeen tuntiin mitään. Niin kova on ähky. Ja kuumakin vielä.

Sen verran minusta irtosi kodinhengetärtä tälle illalle, että seisoin ihan vaan aikani kuluksi hellan ääressä. Tein nakkikastiketta sellaisen määrän, että sillä ruokkisi isommankin joukon. Työpaikkaravintola on edelleen remontissa, mutta minäpä olen varustautunut hyvin - lounasongelma on ratkaistu ainakin seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Tosin nakkikastikkeen maku oli testattava mieskokeella, sillä itse en pysynyt syömään. Nyt onkin syytä vähän himmailla, ettei iske taas kiukku.

Tulimme eilen viikonloppureissusta ja minua kiukutti koko illan, vaikka reissu oli todella onnistunut ja kiva. Tarkkaa syytä olooni on vaikea sanoa. Helpointa olisi tietenkin laittaa kaikki mieheni syyksi. Mies oli "voipunut", sillä viskiä ja hyvää seuraa oli enemmän kuin yöunta. Hän siis venyi pitkin pituuttaan koko illan sohvalla ja minä taas olisin halunnut puuhastella, käydä vaikka kävelyllä tai pestä pyykkiä. Olisinhan toki kyennyt kaikkeen tuohon itsekin, mutta se ei olisi ollut yhtä mukavaa. Minua myös kiukutti huono oloni. Tuntui, että vähän kaikki oli kropassani sekaisin, ja tunsin itseni tavallista väsyneemmäksi, turvonneemmaksi, tyhmemmäksi ja rumemmaksi. Ihokin voi taas huonosti eikä hiukset asetu sitten millään. Tänään töiden jälkeen menin jumppaan ja oloni koheni huomattavasti. Sain ihan kunnon hienkin pintaan. Illalla Huippista - siis Nelosen Huippumalli haussa - kylkiasennosta katsoessani tunsin oloni jo lähes normaaliksi. Minua piristi myös lukea edellisen postauksen ihania kommentteja. Tai piristi sen jälkeen, kun olin tirauttanut pienen kyyneleen. Ai herkälläkö? Minäkö?

Viikonloppunakin tuli tirautettua kyynel jos toinenkin. Ensin ilosta ja sitten surusta. Rakkaat ystävämme kertoivat suuren uutisen - se oli se ihana ilonaihe. Suru puserossa olimme mieheni tädin ja sedän suloisen koiran kuoleman takia. Oma murhe oli yllättävän vähän mielessä. Enemmänkin helpotti saada jutella asiasta ja asian vierestä läheisten kanssa sekä leikkiä suloisten lasten höpsöjä leikkejä. Sanoilla ja teoilla on ihmeellinen voima.

perjantai 15. elokuuta 2008

Murheita

Hiukan harmiakin ehti kesälomaani kuulua. Iho-ongelmani sen kuin pahenivat. Ihotautilääkärin tropit eivät apua tuoneet, päinvastoin. Ihottuma levisi selästä rintaan ja kaulalle. Lomaa edeltäneen viikon kuljin huivi kaulassa ja tunsin itseni kamalaksi aknehirviöksi aina kun näppyläni olivat näkyvillä. Otin siis lääkärin neuvosta vaarin ja palasin e-pilleriliuskoille, joista sain välittömästi avun - valitettavasti. On kurja todeta vaivan olevan hormonaalista, vaikka epäilen osansa olevan stressilläkin. Kummasti vaiva nimittäin tokeni loman edetessä.

Ekan pilleriliuskan päätyttyä odottelin menkkoja, jotka olivat muutaman päivän myöhässä. Alkaessaan ne olivat niin kipeät, että itkin yksin kotona ja vaelsin levottomana huoneesta toiseen. En ihan heti muista vastaavaa kipua. Mikään määrä buranaa ei tuntunut auttavan. Ainoan helpotuksen toi sikiöasento kylpyhuoneen lattialla kuuman vesisuihkun alla. Kylppärissä otin kivusta voipuneena tunnin unetkin ennen miehen tuloa töistä kotiin. Lattialta herättyäni huomasin, että minusta lähti - miten sen nyt sanoisi - jotain ylimääräistä. Minulle ei ihan heti tullut mieleenkään mahdollisuus siitä, että voisin olla raskaana. Enkä siinä vaiheessa enää ollutkaan. Mieheni puhui saman tien keskenmenosta, itse en osannut vielä antaa asialle nimeä.

Vasta tällä viikolla olen ehtinyt ajatella koko asiaa. Kävin neuvolan lähetteellä verikokeessa ja kun sain kuulla kaiken olevan kunnossa ryhdyin miettimään, ettei asia ihan nyt niinkään ole. Kummallisella tavalla toimii ihmismieli.

maanantai 11. elokuuta 2008

Autotta on outoa

Sain ajokortin joulukuussa 2000 ajo-opettajani suureksi ihmetykseksi. Ei sillä, että olisin ollut surkea kuski. Tuo työhönsä kyllästynyt eläkeikää lähentelevä tympeä mies vaan halusi tehdä ajotunneistani yhtä helvettiä ihan viimeiseen asti. Ajoin korttini Helsingin keskustassa ja useimmiten ajotunnit olivat iltapäivisin, pahimpaan ruuhka-aikaan, mutta ajo-opettajani nihkeys raastoi hermojani paljon enemmän kuin pienet ruuhkat. Ajo-opettaja mm. huomautti ajovirheistä kiertoilmaisuin ja keljuilemalla, ei suoraan ja rakentavasti, kuten voisi olettaa. Hänen tapansa huomauttaa vasemmalla kaistalla ajamisesta oli kysyä, että olenko viettänyt paljonkin aikaani Lontoossa. Toisaalta nokkelaa, mutta vähän väärä paikka, eikö?

Inssipäivänä olimme sopineet tapaavamme Paavo Nurmen patsaalla hyvissä ajoin, jotta voisimme harjoitella vielä hetken. Autokoulun mukava toimistotäti vahvisti asian vielä edellisenä päivänää. Inssi alkoi 9.30 ja tapaamisemme oli sovittu 8.45. Olin patsaalla ajoissa, mutta ajo-opettaja ei. Yhdeksältä mies soitti minulle ja kysyi hyvin vihaisena missä olin. Kerroin olevani tapaamispaikassa, joka ajo-opettajan mielestä oli kuitenkin ydinkeskustassa sijaitseva autokoulu. Kiukkuisena mies ilmoitti tulevansa patsaalle mahdollisimman pian, mutta harjoitteluaikaa jäisi kyllä todella vähän.

Ajo-opettaja oli yhdeksän jälkeen tapaamispaikassamme ja istutti minut saman tien rattiin. Ajoimme pienen lenkin, jonka aikana ajo-opettaja jallitti minut ajamaan yksisuuntaista väärään suuntaan. Tai no, jallitti ja jallitti, olin niin hermostunut, että olisin varmasti ajanut epähuomiossa vaikka Venäjälle. Palasimme inssin lähtöpaikkaan Paavo Nurmen jalkojen juureen ja minua jännitti aivan kamalasti. Tilannetta ei ollenkaan helpottanut ajo-opettajan tokaisu, että saapa nyt nähdä mitä tästä tulee. "Saman tien voisi varata uuden ajan."

Inssi meni kuitenkin hyvin ja pääsin läpi, vaikka auto sammuikin risteykseen Pasilassa ja olisin voinut kiinnittää jalankulkijoihin paremmin huomiota. Ajo-opettaja oli tyylilleen uskollisena hyvin kannustava ja ihmetteli ääneen, ettei olisi sitten millään uskonut. Kakkosvaihe pari vuotta myöhemmin uudessa kotikaupungissani meni jo huomattavasti sutjakammin. Tuolloin kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni taskuparkkeerausta. Sellaiset hömpötykset ensimmäinen ajo-opettajani jätti pois turhina.

Ihan näin tarkkaan minun ei ollut tarkoitus lörpötellä ajokorttini, mutta tämä tarina nyt tuli mieleeni, kun luin toisen tarinan ajokortin saamisesta. Olemme miehen kanssa puhuneet keväästä lähtien auton hankkimisesta. Myimme automme melkein tasan kaksi vuotta sitten, kun miehen koulu alkoi ja olimme saaneet jo liian monta parkkisakkoa etupihaltamme. Emme saaneetkaan tuolloin uudesta taloyhtiöstämme luvattua autopaikkaa, joten kiekkopaikan uhkarohkea käyttö kävi kalliiksi. Autoilu kun on muutenkin kallista lystiä.

Olemme pärjänneet nämä kaksi vuotta vallan hyvin ilman autoa. Asumme aivan kaupungin ydinkeskustassa hyvien liikenneyhteyksien päässä melkein mistä tahansa, miehellä on moottoripyörä, appivanhemmat lainaavat tarvittaessa autoaan ystävällisesti ja polkupyöräkin löytyy. Vaikka olemme pärjänneet, kaipaan autoa jatkuvasti. Auto on minulle tietynlainen vapauden välikappalle (siis ihan oikeasti vapauden, ei pahuuden). Auto merkitsee minulle mahdollisuutta lähteä milloin ja mihin vaan. Rakasta ajoreissuja, vaikka yksinkin, musiikkia kuunnellen. Joskus saatoin lähteä ajamaan vailla määränpäätä vain kuunnellakseni musiikkia ja ollakseni yksin ajatusteni kanssa. Näillä bensahinnoilla se tosin ei ole enää paras tapa viettää aikaansa. Parhaimmat (ja pahimmat) parisuhdekeskustelumme olemme käyneet auton etupenkillä. Hetkinä, jolloin istutaan monta tuntia nenä menosuuntaan, on helppo puhua vaikeimmistakin asioista.

Kyllä meillä taas joskus on auto. Se vielä jää nähtäväksi, onko meillä auto ensi vuonna vai ensi kuussa.

"Mulla on ollut aivan valtavan ihana kesä"

Minullakin on ollut aivan valtavan ihana kesä, mutta otsikon tokaisu on erään viikonlopun asiakkaan suusta. Olin pari viikkoa sitten tarjoilemassa rippijuhlissa ja kuulin puolella korvalla erään naisen kertovan siitä, kuinka hän oli ottanut neljän viikon lomansa päälle vielä toiset neljä viikkoa palkatonta päälle. Nainen kertoi huokaisten, että hänellä on ollut "aivan valtavan ihana kesä". Huoh, kenellä on varaa ottaa kuukausi palkatonta kesälomaa? Ei minulla ainakaan. Enkä olen aivan varma, että haluaisinkaan niin pitkää lomaa. Minun kesälomakseni riitti oikein hyvin neljä viikkoa. Tänään ei edes keljuttanut mennä töihin. Pääsin heti hommiin ja heräsinkin mukavasti kolmea (!) tuntia aikaisemmin kuin mihin olin lomani aikana tottunut. Vapaalla oli kiva olla, mutta pidän erittäin hyvänä asiana sitä, että olen iloinen palatessani takaisin töihin.

Kesälomani aikana olen kyllä roikkunut ihan tarpeeksi netissä ja blogeissa, mutta omaani asti en jaksanut raahautua. Ehkä on välillä ihan hyvä pitää lomaa myös bloggaamisesta (blogaamisesta), vaikka julkaisemattomista blogikirjoituksista löytyykin pari luonnosta, joissa on heinäkuun alun päiväys. En vaan saanut aikaiseksi viedä ajatuksia loppuun asti. Eräänkin kirjoituksen alku menee näin: "Taidan nyt hakea torilta pari litraa mansikoita ja vetäytyä aurinkoiseen paikkaan lukemaan" (17.7.).

Huomaan nyt, että neljää viikkoa on vaikea tiivistää yhteen postaukseen, mutta yritän kuitenkin: Se aika, jonka olen viettänyt jossain muualla kuin koneella on vierähtänyt mm. Turussa, Ahvenanmaalla, kahdella mökillä ja noin miljoonassa jumpassa. Vietimme ihanan ensimmäisen hääpäivän Turussa nauttien viileästä hotellihuoneesta ja hauskasta kesäteatterista Hääkeikan parissa. Samppalinna muisti hääpäiväämme kuohuviinillä väliajalla. Ahvenanmaalla nautimme olostamme hyvien ystäviemme kanssa ja tunsimme olevamme ulkomailla. Kokonaisuudessaan ensimmäinen neljä viikkoa kestänyt kesälomani on ollut enemmän kuin onnistunut. Minulla ei ollut juurikaan odotuksia loman suhteen, sillä mieheni joutui painamaan koko kesän töissä. Sain olla möllötellä kotona tarpeeksi, käydä urheilemassa ja nauttia vapaa-ajasta. Kukapa sitä enempää kaipaakaan.

Nyt kuitenkin yritän palata ruotuun ja olla useammin täällä blogissa. Ehkä.

tiistai 1. heinäkuuta 2008

Tili tuli, tili meni

Tämä työpäivä tuntui matelevan. En ollut ainoa, joka hämmästeli ajan hidasta kulumista. Kaikki muutkin toimistolla tuntuvat laskevan päiviä lomaan, jotkut jopa tunteja. Hitaasti matelevasta päivästä oli onneksi hyötyäkin. Sain järjestettyä vinon pinon tasan kahden viikon päästä päättyvän projektini papereita ja valmistauduin huomiseen tapaamiseen partnerien kanssa.

Minulla on ollut melko kunnianhimoiset suunnitelmat arkistoida toinen projekti ennen lomia, laittaa noin sata sopimusta järjestykseen ja siivota työpöytäni. Olin ottanut tulevan perjantain vapaaksi jo aikoja sitten, mutta nyt näyttää silä, ettei tuolle vapaalle olisikaan aikaa, sillä minua pyydettiin mukaan vielä yhteen hommaan. Vaikka mielessä kävi kieltäytyä, vastasin kuitenkin kiltisti myöntävästi. Huokaus.

Hiukan huvittuneena tein pari viikkoa sitten erään työkaverin ylläpitämän luonneananalyysin, arvokehä se taisi olla. Olin analyysin mukaan hyväntahtoinen ylisuorittaja. Juuri nyt olen taipuvainen ajattelemaan, että tuota paremmin minua ei olisikaan voinut kuvata - ainakaan työelämässä.

Lomani aikana olen lupautunut tekemään työkeikkoja siskolleni. Annoin tuon lupauksen tämän aamun rahatuskailun jälkeen. Lomarahat tulivat ja menivät, miehen perjantainen palkka samaten. Seuraavaan palkkaan on aikaa kymmenen päivää ja tili on tyhjä. Meillä on liikaa menoja, meillä on aivan liikaa yllättäviä menoja ja aivan liian vähän tuloja. Saan palkkaa, joka on tehtäväkuvauksen mukaan noin 500 euroa kunta-alan keskipalkkaa pienempi. Mieheni puolestaan saa käteen noin 600 euroa enemmän kuin minä, ja hän kuitenkin on täysin eri tason hommissa. Kurja rahatilanne ahdistaa, mutta vieläkin enemmän ahdistaa se, että voisime itse tehdä tilanteelle eniten. Se vain vaatisi kulutuksen vähentämistä ja hankintojen järkeistämistä - kuinka helpolta tuo kuulostaakaan!

En kuitenkaan aio tehdä töitä koko lomaani. Suunnitelmissa on hääpäiväjuhlallisuuksien lisäksi piipahdus Haapavedellä. Muuten aion levätä laakereillani, lukea paljon ja nukkua pitkään. Jumpallakin olisi tarkoitus käydä. Tänään muuten kävin kahdessa jumpassa, mutta säästääkseni rahaa jätin solariumin väliin. Ei ehkä olisi pitänyt, sillä tuskailin taas ihoni kanssa niin kovasti, että vaatteetkin piti vaihtaa vessassa. Ensimmäinen jumppa otti niin koville, että toinen oli melkein yhtä tyhjän kanssa. Täytyy muistaa tankata päivän aikana paremmin, jotta tämän päivän heikotus jää viimeiseksi. Tavoitteenani on kiinteytyä ja parantaa kuntoani, ei pökrätä kesken kiihkeimmän jumpan ;)