tiistai 6. toukokuuta 2008

Miten muna voi?

Kiitos kysymästä. Vähän väsyttää. Kahden jumpan ja 1190 kulutetun kilokalorin (kamala määrä) jälkeen oli aiheellista vääntää pari karjalanpiirakkaa - tarkalleen ottaen 20 kappaletta.

Tuli taas tehtyä niin kaunis kuoritaikina, että vähän itketti. Vehnäjauhot jäi pois taikinasta - ei terveyssyistä, vaan siksi, ettei niitä ollut. Olin viikonloppuna reipas ja pakoillessani pyykkivuorta siivosin kuivatavarakaapit. Heitin siinä sitten vanhoja jauhoja pois oikein urakalla.

Vehnäjauhottomuus ilmeisesti aiheutti sen, että taikinaa oli melko tuskallista pulikoida. Vähän taikina repeili reunoilta, mutta sehän ei menoa haitannut. Mitä nyt muutamaan kertaan piti aloittaa homma alusta.

Siistiä puuhaa tästä ei kyllä saa sitten millään. Ei millään. Eihän kukaan suutu, jos ihan pienesti tunnustan imuroineeni ylimääräiset jauhot pois työtasolta, mutta luonnollisesti vasta urakan päätteeksi.

Sitä vissiin sanotaan, että karjalanpiirakka on tekijänsä (hmmmm) näköinen. Ilmeisesti minä olen rehevä, rapsakkareunainen, minussa on muhkeasti täytettä ja olen avoin. Ja nyt siis puhutaan persoonasta, puhutaanhan?

Karjalanpiirakoitahan ei voi, siis yksinkertaisesti ei vaan voi syödä ilman munavoita. Otetaan siis munaa. Mmmmh, munaa.

Otetaan vielä voita. Mmmmh, voita. (Okei, okei, vähärasvaisempaa Oivariinia.)

Ja kas, meillä on munavoita. Mmmmh, munavoita. Eikun syömään. Mmmmh, syömään.

Toisenlainen heili Karjalasta huolettaa. Parin viikon päästä 91 vuotta täyttävä mummu, äidinäiti on huonossa kunnossa. Siis sellaisessa kunnossa, jota 90-vuotiaalta sopii jossain määrin odottaa. Sunnuntaista lähtien ollaan odoteltu uutisia, hyviä tai huonoja, ihan mitä tahansa. Kun soittelemme siskoni, vanhempieni tai jonkun tädeistäni kanssa, ei puhelimeen vastata normaalilla tervehdyksellä, vaan hengästyneesti "no, onko mitään". Ei, ei mitään uutta taaskaan.
Tuon ikäisen ollessa kyseessä ei luonnollisestikaan voi sanoa kuoleman olevan yllätys. Onhan mummukin jo pitkään toivonut pääsevänsä pois. Erään aikakauden päättyminen - taas kerran - kuitenkin surettaa. Taas yksi pala lapsuutta on pian poissa.

Olemme siskojen kanssa yrittäneet olla reippaita, äidinkin kanssa on naurettu puhelimessa (viimeisen) ehtoollisen jälkeen kotiin kaivanneelle mummulle. Kaipa tämä kuitenkin vähän koville ottaa. Eilisen jumpan jälkeen menin vielä 45 minuutiksi venyttelyyn. Hyvän venyttelyn päätteeksi tehty loppurentoutus mielikuvaharjoituksineen sai minulle kyyneleet silmiin, kun mietin kesämökkiä, kesämökin tunnelmaa. Mietin mummua, mietin Ami-koiraa (kaikkea sitä tuleekin mieleen), mietin oman elämän umpikujia ja mietin jopa työkiireitä. Asioilla on tapana järjestyä - ja kasaantua.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

"Weep I cannot;
But my heart bleeds."