maanantai 11. elokuuta 2008

Autotta on outoa

Sain ajokortin joulukuussa 2000 ajo-opettajani suureksi ihmetykseksi. Ei sillä, että olisin ollut surkea kuski. Tuo työhönsä kyllästynyt eläkeikää lähentelevä tympeä mies vaan halusi tehdä ajotunneistani yhtä helvettiä ihan viimeiseen asti. Ajoin korttini Helsingin keskustassa ja useimmiten ajotunnit olivat iltapäivisin, pahimpaan ruuhka-aikaan, mutta ajo-opettajani nihkeys raastoi hermojani paljon enemmän kuin pienet ruuhkat. Ajo-opettaja mm. huomautti ajovirheistä kiertoilmaisuin ja keljuilemalla, ei suoraan ja rakentavasti, kuten voisi olettaa. Hänen tapansa huomauttaa vasemmalla kaistalla ajamisesta oli kysyä, että olenko viettänyt paljonkin aikaani Lontoossa. Toisaalta nokkelaa, mutta vähän väärä paikka, eikö?

Inssipäivänä olimme sopineet tapaavamme Paavo Nurmen patsaalla hyvissä ajoin, jotta voisimme harjoitella vielä hetken. Autokoulun mukava toimistotäti vahvisti asian vielä edellisenä päivänää. Inssi alkoi 9.30 ja tapaamisemme oli sovittu 8.45. Olin patsaalla ajoissa, mutta ajo-opettaja ei. Yhdeksältä mies soitti minulle ja kysyi hyvin vihaisena missä olin. Kerroin olevani tapaamispaikassa, joka ajo-opettajan mielestä oli kuitenkin ydinkeskustassa sijaitseva autokoulu. Kiukkuisena mies ilmoitti tulevansa patsaalle mahdollisimman pian, mutta harjoitteluaikaa jäisi kyllä todella vähän.

Ajo-opettaja oli yhdeksän jälkeen tapaamispaikassamme ja istutti minut saman tien rattiin. Ajoimme pienen lenkin, jonka aikana ajo-opettaja jallitti minut ajamaan yksisuuntaista väärään suuntaan. Tai no, jallitti ja jallitti, olin niin hermostunut, että olisin varmasti ajanut epähuomiossa vaikka Venäjälle. Palasimme inssin lähtöpaikkaan Paavo Nurmen jalkojen juureen ja minua jännitti aivan kamalasti. Tilannetta ei ollenkaan helpottanut ajo-opettajan tokaisu, että saapa nyt nähdä mitä tästä tulee. "Saman tien voisi varata uuden ajan."

Inssi meni kuitenkin hyvin ja pääsin läpi, vaikka auto sammuikin risteykseen Pasilassa ja olisin voinut kiinnittää jalankulkijoihin paremmin huomiota. Ajo-opettaja oli tyylilleen uskollisena hyvin kannustava ja ihmetteli ääneen, ettei olisi sitten millään uskonut. Kakkosvaihe pari vuotta myöhemmin uudessa kotikaupungissani meni jo huomattavasti sutjakammin. Tuolloin kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni taskuparkkeerausta. Sellaiset hömpötykset ensimmäinen ajo-opettajani jätti pois turhina.

Ihan näin tarkkaan minun ei ollut tarkoitus lörpötellä ajokorttini, mutta tämä tarina nyt tuli mieleeni, kun luin toisen tarinan ajokortin saamisesta. Olemme miehen kanssa puhuneet keväästä lähtien auton hankkimisesta. Myimme automme melkein tasan kaksi vuotta sitten, kun miehen koulu alkoi ja olimme saaneet jo liian monta parkkisakkoa etupihaltamme. Emme saaneetkaan tuolloin uudesta taloyhtiöstämme luvattua autopaikkaa, joten kiekkopaikan uhkarohkea käyttö kävi kalliiksi. Autoilu kun on muutenkin kallista lystiä.

Olemme pärjänneet nämä kaksi vuotta vallan hyvin ilman autoa. Asumme aivan kaupungin ydinkeskustassa hyvien liikenneyhteyksien päässä melkein mistä tahansa, miehellä on moottoripyörä, appivanhemmat lainaavat tarvittaessa autoaan ystävällisesti ja polkupyöräkin löytyy. Vaikka olemme pärjänneet, kaipaan autoa jatkuvasti. Auto on minulle tietynlainen vapauden välikappalle (siis ihan oikeasti vapauden, ei pahuuden). Auto merkitsee minulle mahdollisuutta lähteä milloin ja mihin vaan. Rakasta ajoreissuja, vaikka yksinkin, musiikkia kuunnellen. Joskus saatoin lähteä ajamaan vailla määränpäätä vain kuunnellakseni musiikkia ja ollakseni yksin ajatusteni kanssa. Näillä bensahinnoilla se tosin ei ole enää paras tapa viettää aikaansa. Parhaimmat (ja pahimmat) parisuhdekeskustelumme olemme käyneet auton etupenkillä. Hetkinä, jolloin istutaan monta tuntia nenä menosuuntaan, on helppo puhua vaikeimmistakin asioista.

Kyllä meillä taas joskus on auto. Se vielä jää nähtäväksi, onko meillä auto ensi vuonna vai ensi kuussa.

7 kommenttia:

Minz kirjoitti...

Aah! Auto! Se ihana, se inhottava, se tärkeä ja se murheenkryyni...

Maaseudulla kun asuu, niin auto on välttämätön, jos joskus oikeasti jossakin liikkuu. Bussivuoroja menee nihkeästi ja nekin maksavat niin paljon, että auto tulee yksinkertaisesti halvemmaksi. Mutta kyllä se murheitakin sitten aiheuttaa. Lakkaa toimimasta juuri silloin, kun eniten tarvitsisi yleensä. Ja tosiaan näillä nykyiillä bensan hinnoilla se lähinnä on pihakoristeena, kun välttelee minnekkään menemistä. Erakoiduttaisiin, jollei meillä kävisi vieraita niin paljon. =oD

Tiina kirjoitti...

Heh, mulla taisi olla sama ajo-opettaja. Paitsi että se oli kyllä Tampereella, mutta tavoite oli sama, eli halusi tehdä ajotunneista yhtä helvettiä.

Nimby kirjoitti...

Täällä on samat ajatukset, omalla autolla pääsisi vaikka Ikeaan koska haluaa. =) Ajo-opettajia on sitten monenlaisia, minun opettajani sittemmin edesmenneessä autokoulussa omasi kyvyn tehdä joka asiasta kaksimielistä. Se oli yhtä (vaihde)kepin hetkutusta ja ratin sivelyä puhumattakaan takapenkkijutuista. Aika mielenkiintoinen metodi näin (kauan) jälkikäteen ajateltuna, mutta ei se silloin haitannut. Vaati vaan mielikuvitusta antaa takaisin samalla mitalla, siksi ajotunnitkin sujuivat aika rattoisasti (väärinkäsitysten välttämiseksi siis ajaessa, puheista huolimatta). ;)

Minna kirjoitti...

Voi kiitos :) Onhan se aikamoinen naistenmies :D <3

Aimo annos kirjoitti...

Niinpä, Minz, näillä bensahinnoilla ja vakuutusmaksuilla oli ihan oikea päätös hankkiutua autosta eroon miehen opiskelujen alettua. Huh.

Tiina ja Nimby, mikähän siinä onkin, että tuollaiset asiat muistaa näinkin pitkän ajan jälkeen. Hassua.

MouMou kirjoitti...

Naurettava ajo-opettaja sinulla! Ei noin lannistavia ja ammattitaidottomia ihmisiä saisi päästää opettamaan ketä.:/

Aimo annos kirjoitti...

Moumou, kamalinta tuossa ajo-opettajassa oli se, että hän oli jäämässä työstään eläkeelle. En tiedä kuinka onneton opettaja hän on aiemmin ollut, mutten voi olla ajattelematta niitä muita raukkoja, joiden ajotunneista hän on tehnyt yhtä helvettiä.