torstai 20. marraskuuta 2008

Ystävät hämärän jälkeen

Sain maanantaiyönä päätökseen todella jännittävän kirjan, John Ajvide Lindqvistin Ystävät Hämärän jälkeen. Kirja oli niin pelottava, että minun oli avattava vielä telkkari ja katsottava hetki hömppää saadakseni unen päästä kiinni. Miehestäni ei ollut apua. Hän oli ollut jo pitkän unten mailla luettuaan ensin kartastoa (meillä on sitten kummalliset puuhat).


Ystävät hämärän jälkeen oli niin intensiivinen ja hyvin kirjoitettu, että tuskin maltoin laskea sitä käsistäni. Saatuani kirjan torstaina, ahmin yli 600-sivuista opusta kaiken vapaa-aikani. Kun kirja oli luettu, minulla oli jälleen sama ontto olo, kuin usein aikaisemminkin hyvän kirjan jälkeen. Siis sellaisen hyvän kirjan, jonka luen taatusti uudemmankin kerran.

Lukiessani tunsin niin inhoa, myötätuntoa kuin pelkoakin - välillä jopa nauratti. Aluksi en ollut ihan varma, ovatko inho ja pelko sellaisia tuntemuksia, joita haluan minkään kirjan herättävän? Vaikka olen Kingini lukenut, olen silti lukenut hyvin vähän kauhua, enemmänkin luen dekkareita, kertomakirjallisuutta tai sitten huumoria.

Tämän kokemuksen jälkeen olen kuitenkin valmis tarttumaan toiseenkin kauhukirjaan, vaikka tiedänkin sen vaikuttavan minuun voimakkaasti, ehkä voimakkaammin kuin esimerkiksi kauhuelokuvien. Kirjan pohjalta on tehty muuten elokuvakin, joka tulee Suomessa ensi-iltaan 28. marraskuuta.

1980-luvun alkupuolen tukholmalaislähiöön sijoittuva Ystävät hämärän jälkeen kertoo koulukiusatusta Oskar-pojasta, joka tutustuu erikoiseen tyttöön Eliin. Erikoinen taitaa olla paras sana kuvaamaan Eliä, jolla kirjan edetessä tuntuu olevan tiivis yhteys lähistöltä löytyviin ruumiisiin, jotka on imetty kuiviin.

"Ääni tuli ikkunalta. Hän avasi silmänsä ja katsoi äänen suuntaan. Ikkunan takaa hän näki pienen pään ääriviivat. Hän kiskoi täkin yltään, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt ikkunan ääreen Eli kuiskasi:
'Odota. Jää sänkyyn. Saanko tulla sisään?'"
(Lindqvist 2008, 216)

Lindqvist kirjoittaa hyvää tekstiä sujuvasti ja selittelemättä. Osin vastenmielisistä, osin säälittävistä hahmoistaan ja rankoista aiheistaan huolimatta kirjasta oli helppo nauttia. Joistain hahmoista on jopa helppo pitää tai ainakin jollain tasolla ymmärtää. Kylmenevä ja pimeä marraskuu oli myös ajankohtana hyvä, sillä en usko suljettujen ikkunoiden pelottavan niin paljon valoisien kesäöiden aikaan.

Täytyy vielä sanoa, että kirjassa on aivan mahtava kansikuvitus. Minun piti ihan pöyritellä kirjaa käsissäni ja varmistaa, ettei kannen veritahrat vaan olleet aitoja. Naureskelin myös itsekseni ja pitkään, kun huomasin kirjassa tutun EU-lipun sekä maininnan "Tämän teoksen kääntämiseen on saatu tukea EU:n Kulttuuri-ohjelmasta".


Kannattaa siis ehdottomasti tarttua tähän kirjaan, suosittelen lämpimästi. Suosittelen myös erittäin lämpimästi tarttumaan pahimmissa kohdissa vieruskumppaniin.

"Sano että saan tulla sisään."

7 kommenttia:

Kirsikka kirjoitti...

Ööö... en kyllä ihmettele, että siippasi uinui kartastoa luettuaan.

Pääseekö sitä elokuvaa muuten katsomaan, vaikka ei ole EU-lippua tatuoitu persiiseen?

Oon kyllä meinannut käytä ihQ-Juhaa moikkaamassa uudelleen, mutten ehkä ihan vielä enkä ehkä EU-lipun merkeissä...

Aimo kirjoitti...

Sen EU-lipun voi laittaa tarralla otsaan ;)

Mihin ajattelit antaa Juhan piirrellä? Ja mitä?

Kirsikka kirjoitti...

No hjuva. Tuo sä sitten ne tarrat.

Sellast Kirsikka <3 Robbie -juttuu aattelin...

Eiq udjat tuonne niskaan vois olla makee. (kysy kuukkelin kuvahaulta, jos udjat ei sano mitään)

Voisin silleen antaa sen itselleni synttärilahjaks, kun ensi vuonna tulee noit pyöreit vuosii. Siis kakskyt...

Minz kirjoitti...

Kuullostaapa just muntyyliseltä kirjalta. Pitää pistää nimi ylös. Kiitos!

Pyrrhus Darwin Castello kirjoitti...

Kun kuvailit sitä kirjasta saatua tunnetta näin

Kun kirja oli luettu, minulla oli jälleen sama ontto olo, kuin usein aikaisemminkin hyvän kirjan jälkeen. Siis sellaisen hyvän kirjan, jonka luen taatusti uudemmankin kerran.

Lukiessani tunsin niin inhoa, myötätuntoa kuin pelkoakin - välillä jopa nauratti. Aluksi en ollut ihan varma, ovatko inho ja pelko sellaisia tuntemuksia, joita haluan minkään kirjan herättävän?


Niin heti ajattelin Cormac Cormac Mccarthyn kirjaa The Road/Tie. Mahtava kirja ja ei yhtään edes samaa genreä kuten olin odottanut. Täältä voi tarkastaa oman kirjoitukseni siittä

www.basso.fi/blog.php?nick=PDC&blog_id=3773

Pitääpä suunnata kirjastoon ja lainata hetimmiten tuo Ystävät Hämärän jälkeen

Aimo kirjoitti...

Minz, mukava kuulla, että kiinnostuit. Leffaakin on kehuttu kovasti.

Pyrrhus Darwin Castello, sallit kai, että kutsun sinua lyhenteellä PDC? Jotkut kirjat ovat toisen, kolmannen ja jopa neljännen lukukerran arvoisia. Todellisia helmiä. Täytyypä pistää korvan taakse tuo Tie. Luit sen ilmeisesti alkuperäiskielellä?

Pyrrhus Darwin Castello kirjoitti...

Sallin toki PDC lyhenteen käytön. Itseasiassa en lukenut sitä alkuperäiskielellä. Juuri sillä hetkellä ei napannut keskittyä juuri englanninkieleen, joten luin sen suomeksi. Englanninkielisessä versiossa on kuulemani mukaan joitain lausepareja, jossa englanti kotikielenään puhuvatkin ovat tarvinneet sanakirjaa...

Jos olet lukenut/luet Tien/Roadin, niin suosittelen lukemaan I am Legend/Olen Legenda kirjasen myös. Ja ehkä Albert Camus:en teos Sivullinen/Stranger voisi kans osua kohdilleen :)