sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Hautajaistunnelmia ennen joulua

Tai sitten Nightmare before Christmas.

Ajoimme pohjoiseen jo maanantaina. Taitoimme melkein tasan 400 kilometriä kurjassa ajokelissä. Vaikka keli oli kehno, oli matka melko vaivatonta, sillä nelivetomme jyristi eteenpäin kuin juna. Katselin ikkunasta maisemia ja etenkin pienemmillä tieosuuksilla pääsi tunnelmoimaan mukavasti.

Puut oli puettu raskaaseen valkoiseen lumeen ja ne notkuivat kuin juopuneina tien yllä. Lunta satoi vaakasuoraan ja mitä pohjoisemmas ajoimme sitä korkeammat olivat kinokset. Vihdoinkin talven tunnelmaa! Paluumatkalla näimme, kuinka kauniisti Pyhäsalmella oli koristeltu jokainen piha ja ajotie sekä maantien vierusta monen kilometrin matkalta jäälyhdyin. Oli aivan taianomainen tunnelma.


Olimme perillä mökillä hyvissä ajoin ennen vanhempiani ja siskojani, jotka lähtivät muutamaa tuntia meidän jälkeemme. Lämmitimme kamarit ja laitoimme tulen takkaan. Olimme jo tukevasti nukkumassa kamarissamme, kun muu porukka saapui. Aamuseitsemältä tosin siirryimme tupaan nukkumaan, sillä sähköpatteri ei jaksanut lämmittää tarpeeksi. Huoneessa oli siinä vaiheessa sama lämpö kuin jääkaapissa, siinä neljän viiden asteen hujakoilla. Hrrr. Muissa kamareissa oli ilmalämpöpumput ja ne olivat onneksi hohkanneet enemmän lämpöä.

Aamusella availimme siskojeni kanssa ääniämme mm. Aikuisen naisen tahtiin mieheni korvan juuressa. Saimme mieheltäni kommentiksi vain "mua tinnittää". Tough crowd.

Ennen siunausta kävimme aamukahvilla paikallisella ABC:llä. Koko matkan aikana kolusimme muuten viisi kyseisen ketjun asemaa: Heinola, Vaajakoski, Viitasaari, Pyhäsalmi, Haapavesi. Muu porukka kävi vielä Hirvaskankaallakin. Ne hurjat.

Hautausmaalla kävimme viemässä kynttilät isoisovanhempien haudalle. Kävelimme kappeliin mummulle kaivetun haudan ohi. Haudan viereen oli jätetty rumasti lämmityspatja ja sähkökaapeli. Lohdutin äitiäni, että varmasti älyävät korjata ne pois ennen hautaamista.


Siunaustilaisuus oli melkoinen järkytys. Oli kuin kappelista olisi kokonaan puuttunut lämpö ja Mummu, meille rakas ihminen. Pappi kyllä saarnasi, voi pojat, kyllä hän saarnasikin pelosta ja kuolemasta, muttei maininnut Mummua kuin kahdesti. Aikamoinen ero kesäkuun hautajaisiin ja upeaan pappiin.

Virret olivat minulle tuntemattomia, mutta takanani istuneille serkkujeni lapsille ne olivat ilmeisen tuttuja. En voinut olla pistämättä merkille, kuinka suurella tunteen palolla he lauloivat jokaisen virren, ei aina ihan nuotilleen, mutta suurella tulkinnalla. Jostain, jotenkin sain päähäni aivan absurdin ajatuksen eräästä Kummeli-pätkästä. Kaikkea sitä.

Kun arkkua kannettiin ulos kappelista, alkoi kova tunkeminen. Isäni kantoi arkkua, joten otin äitini käsikynkkään. Kävelimme arkun perässä lasten juostessa ympärillämme ja innokkaimpien aikuisten kiriessä. Äitini teki jo kappelin ovella lohduttoman eleen: hän levitteli käsiään kuin olisi luovuttanut. Eikä niitä lämpöpeitteitäkään oltu korjattu pois.

Haudan äärellä sama tunkeminen jatkui. Lapset puskivat katsomaan arkkua haudassaan. Taas huomasin äitini levittelevän käsiään. Äitini ei ollut ainoana ihmeissään. Mieheni hämmästykseksi arkunkantajat alkoivat lapioida hautaa umpeen. Tämä oli minulle tuttua, mutta mieheni ei ikänsä eteläisemmässä Suomessa asuneena ollut tähän tottunut. Miehet lapioivat hiekkaa vuoron perään, yksi hillitymmin ja toinen raivoisasti.

Kun hautakumpu oli valmis, alkoi pitkä valokuvausrumba. Ensin kuvattiin kaikki Mummun lapset ja sitten kaikki halukkaat. Äitini seisoi kuvattavana kuin olisi ollut teloituskomppanian edessä. Taas hän levitteli käsiään.

Oli hyvin ilmeistä, ettei äidilläni, vanhimmalla lapsista, ollut mitään sananvaltaa hautajäisjärjestelyissä. Puhuin äitini kanssa aattona hänen eleestään, tuosta käsien levittelystä. Äiti ei ollut sitä itse huomannut, mutta hän kertoi olleensa todella ahdistunut ja hukassa.

Haudalta jatkoimme muistotilaisuuteen, jonka aluksi isäni lausui alkusanat. Onneksi hänelle oli annettu tässä vaiheessa areena, sillä hän oli ainoa, joka puhui Mummusta hautajaisten aikana. Isä muistutti hautajaisväkeä, että Mummu oli syntynyt kesäkuussa ja hänen 90-vuotissyntymäpäiviään oli juhlittu lähes samalla porukalla. Tuolloin lauloimme onnittelulauluna kappaleen Sunnuntaiaamuna. "On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntain..."

Isäni päätti alkusanansa sanoen, että hän on tyttöjen kanssa päättänyt laulaa seuraavan vuoden onnittelulaulun nyt. Siskoni ja minä menimme hänen vierelleen ja lauloimme. "Se luopi tyynen mielen väreilyyn hiljaiseen, saa sanattomaks kielen ja silmään kyyneleen."

Oli sekä kurjaa että jännää huomata muiden sukulaisten ja perheeni välinen kuilu. Äitini nuorin sisko ei ollut huomaavinaankaan minua ja miestäni. Toiset kaksi tätiäni kyllä halasivat moneen kertaan. Eräs serkkuni taas katsoi perhettäni nenänvarttaan pitkin kuin sanoen "te ette ole meidän uskossamme, te ette ole mitään". Kun aloitimme paluumatkan oli minulla kuitenkin vapautunut olo. Tärkeintä oli huomata, että me olimme ja olemme loistava tiimi, minun perheeni.

4 kommenttia:

Anu kirjoitti...

Surullinen ja ajatuksia herättävä kertomus. Minulle tuli kurja olo. Tuon viimeisen lauseen kohdalla tunsin sitten hyvää oloa. Se sisältää hienon ajatuksen. Onneksi teidän perhe pitää yhtä - viis muusta.

Minz kirjoitti...

Niinhän se on, kun sukulaisia ei voi valita - onneksi ystävät voi! Ja hienoa, kuinka pystytte perheenä pitämään yhtä, se ON tärkeää!

Upeat maisemakuvauksetkin sinulla, jossain on sentään lunta, vaikkei meillä olekaan.

Stansta kirjoitti...

Hienosti kirjoitettu ja kuvattu! Tuli tunne kuin olisin ollut itse mukana. Äitisi puolesta olen surullinen, mutta onneksi hänellä on ihanat, laulavat tyttärensä!

Aimo kirjoitti...

Kiitos kommenteistanne, Anu, Minz ja Stansta. Loppujen lopuksi minullakin on ihan hyvä olo. Sukulaisten tempaukset kummastuttavat, mutta pääasia, etteivät ne häiritse omaa elämää.