maanantai 30. kesäkuuta 2008

Fac ut vivas*

Tulin tänään kotiin töistä poikkeuksellisen aikaisin. Lähdin töistä viittä yli neljältä, olin kotona viittä yli puoli viisi käytyäni ensin postissa. Normaalisti nuohoan kaupungilla töiden jälkeen tai kirmaan suoraan jumppaan. Jos tulen aikaisin kotiin, menen taatusti myöhemmin illalla jumpalle. Tänään tulin siis kotiin aikaisin aikomuksenani mennä kuuden jumppaan, mutta jäinkin tähän sohvalle. Söin, otin melkein tunnin unet ja pyörin aikani kuluksi netissä. Kahdeksaan mennessä olin käynyt läpi kaikki Blogilistan päivitetyt suosikit, hankkinut kaksi uutta suosikkia, kommentoinut parissa blogissa ja katsonut kaikki höpöhöpölinkit läpi. Nyt on tylsää. Jos en olisi siivonnut viikonloppuna, olisi varmasti puuhaa. Olisi kaiketi pitänyt mennä sinne jumppaan. No, kyllä tällaisetkin päivät tekevät ihan hyvää.

Olen ollut tänään vähän alakuloinen, joten jumppa olisi kyllä tehnyt hyvää. Mielialaani vaikutti tilitilanteen lisäksi se, että juttelin tänään pitkään työkaverini kanssa. Puimme yhteisiä työasioita ja näiden juttujen lomasssa hän kertoi minulle eräästä tapauksesta loppuvuonna. Tämä sai minut entistäkin varmemmaksi siitä, etten voi yksityisasioissa luottaa lainkaan yhteiseen työkaveriimme, joka on juoruilullaan keittänyt melkoisen sopan. Toisaalta nyt on helpompi jättää tuo työkaveri omaan arvoonsa. Onneksi keskustelukumppanini lohdutti minua todella huomaavaisesti.

Huomenna meinaan painaa kahdessa jumpassa tämänkin päivän edestä. Yritän ehtiä jumppien välissä solariumiinkin. Viime viikolla ihotautilääkäri suositteli antamaan selälle aurinkoa, mutta sain luvan mennä solariumiin valitettuani, etten millään kehtaa näyttää selkääni julkisesti. Sain 50 päivän antibioottikuuriin toiset 50 päivää lisää. Kuurin lisäksi sain reseptin kahteen voiteeseen. Jos näiden kanssa tilanne selän kanssa ei parane, joudun aloittamaan uudelleen e-pillerit. Tässä menee sitten illat mukavasti rasvaillessa ja varoessa värillisiä tekstiilejä, voide nimittäin valkaisee erittäin tehokkaasti kaiken. Eilenkin makoilin sängyssä ihan aikani kuluksi ennen nukahtamista, etten olisi sotkenut sohvaa. En saa syödä vähintään kahteen tuntiin mitään ennen antibiootin ottamista, joten sekä iltaruokailu että nukkumaanmeno on suunniteltava hyvin. Sen lisäksi siis, että itsetuntoni on nollissa selän kunnon takia, ovat huolettomat iltarutiinitni muuttuneet tiukaksi pelleilyksi. Ja juuri kun ehti tuntua, että koko elämä pyörii yhden selän ympärillä, levisi iho-ongelma räjähdysmäisesti rintaan. Voi räkä, kiva kesä tiedossa.

Jotain positiivista sentään. Viime perjantaina hakiessani lääkkeet lähiapteekista sain valtavan hyvää palvelua. Apteekkari itse oli melkeinpä riehakkaan hyvällä tuulella ja todella ystävällinen. Jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa ja harmittaa oikein, etten älynnyt siinä tilanteessa kiittää. Ehkäpä siinä on kiitosta kerrakseen, että aion seuraavankin kerran käydä kyseisessä apteekissa, vaikka apteekkeja on kotikaupungissani pilvin pimein.

*Hanki elämä

tiistai 24. kesäkuuta 2008

Amantes amentes*

Vanhempani ovat olleet tänään 42 vuotta naimisissa. Kaiken kaikkiaan he ovat olleet yhdessä 47 vuotta ja tunteneet toisensa vieläkin pidempään. Vaikka elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista, pitävät vanhempani aina yhtä. Äiti ja isi ovat kiinteä yksikkö, äiti ja isi, äitijaisi. Tänään äiti soitti päivällä ja vitsaili, että jos he eivät olisi tehneet sitä, ei minuakaan olisi olemassa. Kyse oli tietenkin avioitumisesta. No onhan siinäkin vinha perä, että jos he eivät olisi tehneet sitä sitä, ei minua olisi olemassa. Olen kuulemma metsän neito, saanut alkuni metsässä ;)

Myöhemmin illalla äiti soitti ja vitsaili hääpäivän olevan pilalla, sillä isä oli ostanut mökille uuden television. Lohdutin, että onneksi osti telkkarin eikä betonimyllyä. Siitä on jo ainakin kymmenen vuotta, kun isäni osti äidille äitienpäivälahjaksi betonimyllyn. Äiti ei ollut lainkaan tyytyväinen. Äitini kiukkua ei lieventänyt se, että jonkin kummallisen yhteensattuman myötä mökillä oli saunaremontti samana vuonna ja isäni teki lattian betonivalun uusiksi. Kumma juttu. Syksyllä sitten isä myi betonimyllyn ja äitini suuttui uudelleen, kun isä meni myymään hänen lahjansa. Vanhempieni pitkä parisuhde ja tuon suhteen dynamiikka on selkeästi vaikuttanut käsitykseeni parisuhteesta ja sitoutumisesta.

Meillä on ensimmäinen hääpäivä alle kuukauden kuluttua. Juhlistamme hääpäiväämme Turussa, jonne menemme hääpäivän aattona. Yövymme mukavasti hotellissa ja käymme katsastamassa Samppalinnan kesäteatterin Hääkeikka-musikaalin. Varasin tällä viikolla teatteriliput ja Samppalinnan lippukassa vastasi aivan uskomattoman ystävällisellä viestillä. Lipunmyynti oli jopa huomioinut viestini allekirjoituksessa olleet osoitetiedot, ja kertoi mistä lunastan liput kotikaupungissani.

*Rakastuneet ovat järjettömiä

maanantai 23. kesäkuuta 2008

A lasso rixa quaeritur*

Reissu ei ollutkaan sellainen katastrofi kuin kuvittelin. Olin oma aurinkoinen itseni, kun kavereiden auto kaarsi pihaan. Pakkauduimme autoon, mies, minä, miehen kaveri, tämän avovaimo ja heidän puolivuotias poikansa. Ei läheskään niin paha miltä kuulostaa. Oikeasti. Poika ei märissyt kertaakaan menomatkan aikana, jokelteli ja kujerteli tyytyväisenä, nukkui ja söi. Aika hyvä matkaseuralainen.

Perillä mökillä meitä odottivat vanhempani ja toisen siskoni kaksi lasta, jotka tosin olivat jo nukkumassa, kun automme kaarsi (märkään) pihaan. Pääsimme melkein heti saunaan ja viimeistään siinä vaiheessa minussa ei ollut kiukun murustakaan.


Perjantaina töräytimme naapurikaupunkiin ostoksille, siis siksi hetkeksi aikaa kun kaupat vielä olivat auki. Palattuamme menimme moikkaamaan mummua, joka oli päässyt vielä pariksi viikoksi kotiin. Heinäkuun puolella mummu siirtyy lopullisesti palvelukotiin. Lopullisesti - kuulostaapa surulliselta. Mummu oli perjantaina melko väsynyt, ei jaksanut aluksi jutella juuri ollenkaan. Lauantain visiitillä, kun siskonikin oli paikalla, mummu olikin jo niin pirteä, että hän istui sängyn reunalla kuunnellen, kun lauloimme hänelle. Hetken aikaa hän jaksoi jopa kujeilla ja nauraa. Täti kertoi mummun piristyvän vieraista, ja käynneistä jäikin hyvä mieli, vaikka jälkikäteen olikin hiukan alakuoloinen olo.

Täti oli ottanut hoitoonsa serkkuni koiran pentuineen, kun nämä ovat lomalla. Rivitaloasunnossa vilisti siis ylpeä emo ja viisi pientä labradorinnoutajan pentua. Yksi pennuista olisi ollut vielä vapaana, mutta emme me millään pysty ottamaan noutajaa kerrostaloasuntoon. Sydän kyllä meinasi särkyä pienten mussukoiden kanssa.


Nukuin mökillä aivan tuhottomasti. Yöunille viimeistään jalkapallomatsin jälkeen ja uni kuulassa yhteentoista saakka, päivällä vähintään yhdet unet. Olisinkohan hiukan väsynyt? Stressaantunut? Stressistä kielisi ainakin se, että selässäni jo neljättä kuukautta ollut ihottuma sen kun pahenee. Saamani antibioottikuuri ei ole tehonnut nimeksikään, joten varasin huomiselle ajan ihotautilääkärille. Ei ole normaalia, että ikäiselläni on selkä kuin nokkosilla roimittu. Eihän?


Sunnuntaina olin aivan valmis jäämään mökille ja aloittamaan lomani. Valitettavasti loman alkuun on kuitenkin vielä kolmetoista päivää. Pikapyrähdys oli mukava, mutta olisin vielä mieluusti jäänyt viettämään aikaa vanhempieni kanssa. Onneksi voin sitten lomalla piipahtaa mökillä vaikka kuinka monta kertaa. Rutistin ja halasin vanhempani varmuuden vuoksi kahdesti ennen lähtöä. Mökiltä lähtiessäni tunsin oloni levänneeksi ja samalla kovin surulliseksi.

Huomenna aloitan normaalielämän. Tänään en mennyt edes jumpalle töiden jälkeen, vaan jäin kotiin paistamaan karjalanpiirakoita ja katsomaan miehen kanssa dokumenttia.

*Väsynyt hakee riitaa

torstai 19. kesäkuuta 2008

Ex nihilo nihil fit*

Suuntasimme työporukan kanssa Porvooseen kehittämispäiville torstaina ja palasimme reissusta perjantaina. Oli hurjan hauskaa, mutta huomasin kyllä perjantaiaamuna, että sietokykyni työkavereiden kanssa vietetylle yhtäjaksoiselle ajalle on melko pieni. Olen taas kerran kuitenkin iloinen huomatessani, kuinka mahtavia tyyppejä työyhteisössäni onkaan. Reissulta ei puuttunut naurua eikä vitsejä, kukaan ei tapellut (tietääkseni) ja vain yhdet (tietääkseni) kyyneleet tirautettiin. Perjantaina erehdyin lukemaan kotona työsähköpostini ja sisuunnuin pahemman kerran eräästä asiasta. Menin illalla salille ja huomasin loppuvaiheessa saliohjelmaa olevani jo lähes rauhallinen. Urheilun myötä minusta on tullut niin zen.

Olen viime aikoina ollut pohjattoman väsynyt, joten olen mennyt ennemminkin aikaisin nukkumaan kuin roikkunut netissä päivittämässä tai päivittelemässä. Perusjuttuja ei kuitenkaan sovi unohtaa, joten olen pitänyt huolta, että saan päivittäisen annoksen söpöyttä ja luovaa hulluutta (kaksin kappalein) sekä juoruja. Nuo ja suosikkiblogini katsottuani olen voinut mennä hyvillä mielin nukkumaan.

Vaikka otsikkonani onkin "tyhjästä ei synny mitään", on paljon tapahtunut viikossa. Päällimmäisenä on tietenkin mielessä alkuviikon rutistus, kun viimeisiä vetelevällä projektillani oli näytön paikka. Maanantaista keskiviikkoon oli jännät paikat, mutta loppujen lopuksi kaikki meni paremmin kuin hyvin. Tästä on hyvä jatkaa kohti projektin päätöstä ja loppuraportointia.

Tänään lähdemme miehen kanssa juhannusreissuun vanhempieni luokse mökille. Kaikkien mutkien ja jopa raivonpuuskien jälkeen olemme saamassa kyydin miehen kaverilta, joka menee samalle suunnalle. Hyvä niin, sillä junaliput kun olisivat maksaneet meiltä 90 euroa suuntaansa. Kyydin kanssa vain oli hiukan säätämistä (paino sanalla hiukan). Miehen kaveri olisi halunnut lähteä jo eilen keskiviikkona, mutta minullapa oli tänään vielä töitä. Alkuviikon kiireiden takia en millään voinut ottaa torstaita vapaaksi, mutta mies sen kun kyseli vielä eiliseen saakka, ettenkö millään voisi pitää vapaata. Kuinka vaikeaa se on ymmärtää? En ollut koko viikkona ehtinyt salille, joten olin innoissani menossa keskiviikon jumppaan. Miehen mielestä minun olisi pitänyt jäädä kotiin pakkaamaan ja katsomaan mahdummeko edes tuon kaverin kyytiin. Hiukan kimpaantuneena menin purkamaan höyryjä salille ja onnistuin kasaamaan ennätyspainot kyykkyihin. Oikeastaan ihan mukava juttu, vaikka tänään onkin ollut paikat kipeinä.

Tänään mies, joka siis oli jäänyt kotiin pakkaamaan, soitti ja kyseli miksi olin ottamassa kuudet pikkuhousut kolmen päivän reissulle. Kerroin suunnittelevani joka päivälle lenkkiä (siis ei makkaraa), joten vaihtovaatteet ovat tarpeen. Samalla miehen kaveri kommentoi taustalta pikkuhousujani. Niin juuri, siis mitvitpersaa! Joku hetki puhelun jälkeen mies soitti uudelleen ja rauhoitteli, ettei kukaan tutkaile nimettömiäni. Mutta kysymys ei olekaan siitä. En jaksa enkä halua kuunnella kenenkään vieraan länkytystä pikkuhousuistani. Korotin miehelle ääntä (sen verran mitä työpaikalla nyt vaan voi) ja ilmoitin, että "on ihan mun oma asiani kuinka v*tun monet pikkuhousut mä pakkaan" ja löin luurin korvaan. Tämä reissu alkaa hyvin.

*Tyhjästä ei synny mitään

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Caveat emptor*

Maanantaina kävimme katsomassa yhtä omakotitaloa. Kuten sanoin, meillä ei ole varsinaista tarvetta vaihtaa asuntoa, kävimme vain uteliaisuuttamme vilkaisemassa kiinnostavaa kohdetta. Talo oli suloinen, kuin karkki. Melko pieni tosin ja keittiö menisi heti uusiksi. Emme ole edelleenkään jättämässä tarjousta, mutta keskustelimme hyvän tovin kiinteistövälittäjän kanssa. Asuntomme on arvioitu viimeksi silloin, kun itse sen ostimme, ja remonttien valmistuttua oli aika ottaa uusi arvio kämpän arvosta. Sovimme siis välittäjän kanssa treffit tälle päivälle.

Sain kuin sainkin sen kimmokkeen siivoamiselle ja puunasin kämppää koko eilisen illan hullun kiilto silmissäni. Kymmenen aikoihin asunto oli jo hurjan hyvässä kunnossa. Pitäisi harrastaa tällaista touhua - siis siivoamista - useammin, niin ei tarvitsisi aina panikoida. Kyllä onkin mukava, kun on taas siistiä. Kämppäkin näyttää ainakin kymmenen neliötä suuremmalta. Innostuin jopa raivaamaan tilaa vaatekaappiin. Taas sai kyytiä iso pino vaatteita, joita en ole pitänyt iäisyyksiin. Kaikki suureksi jääneet vaatteeni olen pikkuhiljaa toimittanut muualle, mutta ihan kaikkia tylsiksi jääneitä en ole vielä saanut pois vaatekaapistani.

Kiinteistövälittäjän oli siis hyvä tulla siistiin asuntoomme tänään. Riensin kotiin jumpalta ja satuin juuri sellaisena hetkenä taivaltamaan kotimatkaani, että kastuin aivan läpimäräksi. Kotiin tultuani minun oli pakko käydä suihkussa, sillä palelin ihan tolkuttomasti. Ehdin ihan hyvin lämmitellä suihkun alla, vaikka mies oli eri mieltä. Minulla oli ollut vaatteet päällä jo monta minuuttia ennen kuin summeri soi.

Oli mukava huomata, että välittäjästä näkyi selvästi pitävän asunnostamme. Kiva kun tykkäsi. Arviokin oli meille suotuisa, sillä realistisenkin arvion mukaan asuntomme arvo olisi noin 30000 euroa enemmän kuin kaksi vuotta sitten. Voittoakin saattaisi kertyä mukava summa, joka olisi huomattavasti enemmän kuin arvon nousu. Jäitä pitää kuitenkin kauhoa hattuun, sillä se mitä viivan alle oikeasti jää, riippuu niin monesta asiasta. Myyntiaikessa emme siis ihan vielä ole, vaikka olisihan se kutkuttavaa, jos joku asuntomme oikeasti haluaisi ostaa. Joka tapauksessa tämä asunto menee joskus myyntiin.

Jännällä tavalla saimme muuten muistutuksen siitä, kuinka pieni maailma (tai ainakin kotikaupunkimme) oikeasti onkaan. Juttelimme välittäjän kanssa niitä näitä ja kerroimme tehneemme remonttia edellisessäkin asunnossamme (jopa muutopäivään saakka). Jonkin mutkan kautta kävikin sitten ilmi, että kaksi vuotta sitten myymämme asunto oli ollut vuosi sitten tällä välittäjällä myynnissä ja mennyt kuin kuumille kiville. Myös meille kävi samoin, asunto meni ensimmäisessä näytössä. Sopii toivoa, että meillä on yhtä hyvä tuuri, sitten kun tämä asuntomme on myynnissä. Meille tämän asunnon myynyt täti tyttärineen oli myynyt asuntoa kuukausitolkulla. Eikä mikään ihme, sillä kämppä oli lähes alkuperäisessä kunnossa, keittiö aivan onneton, kylppäri katastrofi ja pinnat nuhjuiset. Asunto lähes huusi remonttia. Ison työn olemmekin täällä tehneet ja on mukava tietää, että siitä on joskus mahdollisesti tiedossa mukava palkkio.

*Ostaja varokoon

maanantai 9. kesäkuuta 2008

Fabricando fit faber*

Viikonlopun hautajaisten jälkeen jäin vielä miettimään ammattitaitoa ja sitä kuinka suuri merkitys on sillä, että hoitaa työnsä taidolla. Siunauksen toimittaneella papilla oli lämmin ote koko tilaisuuden ajan. Hän selvästi liikuttui itsekin välillä. Muistotilaisuudessa hän kävi luontevasti jututtamassa ihmisiä ja kyselemässä muistoja. Kun kukaan ei rohjennut muistella koko surujoukon edessä, otti pappi nämä hetkeä aiemmin kyselemänsä muistot osaksi omaa puhettaan ja siteerasi sanantarkasti kuulemiaan kertomuksia. Puheessa oli aitoa lämpöä, jopa huumoriakin. Välillä oli kaikilla kyyneleet silmissä ja sitten väki hörähtikin huvittuneena.

On ilo pistää merkille ja huomioida nämä oman alansa todelliset taiturit niin asioissa, jotka ovat kirjaimellisesti kuolemanvakavia kuin arkipäiväisissä, lähes merkityksettömissä asioissa. Joku aika sitten Tiimarissa asioidessani huomioin, kuinka taitavasti kassalla työskennellyt nainen osasi kartoittaa asiakkaiden ostokset ja myydä lisää. Pinon postikortteja ostaneelle hän myi postimerkit, askartelutarvikkeita hamstranneelle kaksi liimapuikkoa eurolla. Myyjä ei tuputtanut eikä myynyt mitään turhaa, vaan ehdotti aivan oikeasti tarpeellisia tavaroita asiakkaiden muiden ostosten perusteella.

Erään nettikaupan palvelu taas oli huomaavaista ja iloista, pystyin melkein kuvittelemaan, kuinka kanssani viestitellyt nainen teki työtään hymyillen. Olin iloinen saadessani antaa hyvää palautetta tuosta palvelusta ihan kasvotusten, kun viime kuussa Helsingissä käydessäni piipahdin liikkeessä. Yritän aina pitää mielessä, että antaisin palautetta hyvästä palvelusta, kun sellaista saan. Huonosta palvelusta tulee annettua paljon herkemmin kipakka nootti, kun taas hyvää palvelua pitää itsestäänselvyytenä.

Itse olen ilahtunut viime aikoina tarjoilukeikoiltani saamastani hyvästä palautteesta. 60-vuotisjuhlien sankari kehui, että "tarjoilu oli ammattimaista ja tyylikästä". Illasta oli jäänyt "todella hyvä mieli". Tuoreen ylioppilaan äitiin taas oli tehnyt vaikutuksen, kun olin huomioinut jokaisen pienenkin seikan. Näistä kehuista tulee valtavan hyvälle mielelle, ne saavat hymyn huulille pitkän ajan kuluttuakin. Eipä rankka keikkakaan enää tunnu niin kurjalta. Saamani hyvä palaute kannustaa myös itseäni kehumaan hyvää asiakaspalvelijaa tai työssään muuten onnistunutta. Eihän se kehu tai kiitos itseltä pois ole.

*Harjoitus tekee mestarin

Quidquid latine dictum sit, altum videtur*

Surffailin jokunen hetki sitten aikani kuluksi netissä ja törmäsin latinankielisiin sanontoihin ja lentäviin lauseisiin. Eteeni osui sellaisia yleisesti tunnettuja sanontoja, kuten "Veni, vidi, vici"** ja "Alea iacta est"***. Joukossa oli myös liuta hassuja ja ainakin itselleni tuntemattomampia sutkautuksia, kuten "Ancilla face mea laganum"**** ja "In porto perse vitulus est"*****. Helmikuussa postauksieni otsikot olivat Freud, Marx, Engel & Jung -poppoon sekä Eppu Normaalin kappaleiden nimiä. Kesäkuussa sitten kokeillaan letkautuksia latinaksi. Halvat huvit. Vanhassa vara parempi.

Vanhasta tulikin mieleeni, että bloggaaminen (vai pitääkö sanoa blogaaminen) ei olekaan kovin uusi keksintö. Gullible.info tietää kertoa seuraavaa: "The first recorded use of a blog dates back to 1774, when Samuel Adams detailed his account of the Boston Tea Party in a little known journal which he titled "The Boston Log." Amongst friends and colleagues he would refer to it as his 'blog.'"

*Mikä tahansa latinaksi sanottu vaikuttaa syvälliseltä
**Tulin, näin, voitin
***Arpa on heitetty
****Orjanainen paista minulle lettuja
*****Satamassa on vasikka

sunnuntai 8. kesäkuuta 2008

Contraria contrariis curantur*

Lauantai oli rankka rutistus. Miehen ystävä ja entinen pelikaveri haudattiin eilen. Tämä pelikaveri menehtyi viime kuussa melko yllättäen vain 46-vuotiaana. Mieheni elämään ystävä oli kuulunut jo lapsuudesta lähtien, ensin lapsenvahtina ja perhetuttuna, sitten joukkuetoverina. Appivanhempia tämä kuolemantapaus kosketti vielä lähempää.

Lähdimme hautajaisten jälkeen anopin kanssa erämessuilemaan Riihimäelle. Appi jäi mökille, hän halusi ymmärrettävistä syistä olla itsekseen. Erämessuille on ollut tarkoitus mennä jo useana vuonna, mutta aina on ollut jotain muuta ohjelmaa. Vietimme melkein kolme tuntia messuilla. Oli aivan loistava keli, hyvää seuraa ja paljon nähtävää (esimerkiksi konekarhu-Pena). Paljon olisi ollut myös ostettavaa ;) Messuiltapäivä teki todella hyvää hautajaisten vastapainona, mutta olin ihan rättiväsynyt kotiuduttuamme. Suunnitelmissani oli mennä haistelemaan yöelämää, mutta minusta ei ollut lähtijäksi. Kotisohva houkutti paljon enemmän.

Mieskin oli ilmeisen poikki, sillä hänkään ei jaksanut lähteä enää illalla ulos, vaikka puhelin soi useaan otteeseen ja kaverit houkuttelivat ulos. Mies ei muuten olekaan ollut pitkään aikaan, yli kuukauteen missään riekkumassa. Olemme viihtyneet kotosalla, moottoripyöräilemässä ja kuntoilemassa. Ihanaa vaihtelua. En muistanutkaan kuinka paljon olen kaivannut mieheni seuraa muutenkin kuin vain kotona.

Tänään nukuimme ihanan myöhään, söimme aamupalan ja puuhasimme kotona aamupäivän. Joku fiksumpi olisi keksinyt siivota, mutta kummallekaan meistä se ei tullut mieleen. Löysin netistä sattumalta pari kiinnostavaa omakotitaloa. Emme ole vaihtamassa asuntoa, mutta silti nuo myyntikohteet olivat niin kiinnostavia, että karautimme pyörällä niitä katsomaan. Teimme samalla pienen huviajelun ja ajoimmekin yhteensä yli 60 kilometriä. Ensimmäinen taloista oli pettymys, mutta toinen oli kerrassaan hurmaava. Huomenna talosta olisi näyttö ja meinaamme mennä katsomaan tarkemmin. Siis ihan vaan katselumielessä ja uteliaina.

*Vastakohdat parantavat vastakohdat

perjantai 6. kesäkuuta 2008

Aliquando insanire iucundum est*

Moi, mä olen Aimo, surkea kotihommissa. Olen nöyränä vihdoin joutunut tunnustamaan omat heikkouteni taloudenhoidon saralla. Pakkohan se on, kun kerta, päivä ja viikko toisensa jälkeen tuskailen samojen asioiden kanssa. Pyykkiä kyllä tulee pestyä, mutta puhtaat vaatteet eivät löydä tietään kaappeihin. Tavarakasat kasvavat, vaikka kuinka yritän niitä välttää. Miehen työhuone täyttyy tavarasta nopeammin kuin kirpputorin välivarasto. Imuroidakin pitäisi. Ja ne ikkunat, kuka nekin pesisi? Ei kai tässä kovin kauan menisi, kun vaan ryhtyisi hommaan, mutta paljon mielummin painan hiki päässä jumpassa tai löhöän koneella kuin siivoan. Huvittavinta tässä on se, että asuntomme olisi taatusti tällä hetkellä siisti, jos meille olisi tullut viikonloppuna vieraita. Olisin eilen siivonnut paniikin vallassa miehelle äyskien ja kämppä olisi loistanut puhtauttaan.

Toisaalta en olisi yhtään kaivannut kiireisen työviikon päälle moista siivousurakkaa ;) Kiirettä on pitänyt jumpatessakin, sillä tällä viikolla starttasi kuntosalilla kesälukujärjestys. Hiukan täytyy vielä totutella, mutta melkoisen hyvin olen omat tuntini lukkarista löytänyt. Olen itse asiassa ihan tyytyväinen, että viikkorytmiin tulee jotain vaihtelua.

Vaihtelun vuoksi tai oikeastaan pakon sanelemana olin viime viikonloppuna taas työkeikalla. Ylioppilas- ja valmistujaisjuhlien aikaan riittää keikkaa ja siskollani töitä. Itse olin lyhyellä keikalla oikein mukavan perheen kotona. Kovin vaan oli kuuma ja kiire, ensimmäisen vartin jälkeen paitani oli litimärkä ja hakkaava päänsärky tuli kuvaan vain hiukan myöhemmin. Sain kyllä juotua vettä keikan aikana, mutta syömiseen ei ollut mahdollisuuksia. Aamuisen omenan voimin painoin neljään saakka iltapäivällä. Onneksi mieheni ja vanhempani olivat huolehtineet ruokahuollosta ja sainkin istua suoraan ruokapöytään päästyäni keikalta lapsuudenkotiini, joka oli keikkapaikasta runsaan kilometrin päässä.

Päänsärky ei vaan ottanut hellittääkseen, vaan olin vuodepotilaana pitkälle iltaan. Kuntouduin kuitenkin sopivasti juhlimaan ystäväni valmistujaisia. Oli ihana nähdä suloisia ystäviä ja vaihtaa kuulumisia - vaikkakin melko pikaisesti, sillä en ollut ihan täydessä terässä. Sunnuntaina kotiuduimme ja siitä eteenpäin päivät ovat kuluneet vauhdilla. Yllättäen ollaankin jo perjantaissa ja uusi viikko lymyää sunnuntain takana. Mihin tämä aika hupenee? Ei ihme, ettei minulla ole aikaa siivota.

*Toisinaan on suloista hullutella