tiistai 25. marraskuuta 2008

Getting right back on the horse

Aivan aluksi kaunis kiitos kaikista kommenteistanne ja huolenpidostanne (osan olen jopa saanut livenä). On ollut ihana lukea viestejänne. Kiitos että olette olemassa niin livenä kuin blogimaailmassakin.

Uusi auto on jo hommattu. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun hidas hämäläiseni ryhtyi puuhaan. Mies hankki maanantaina lounastunnin aikana auton, jolla rouvan kelpaa körötellä. Uusi menopelimme on Toyota Landcruiser, tuttavallisemmin lantikka. Vaatimattomasti kahdeksalle hengelle rekisteröity neliveto. Sattuupa moottori olemaan vielä tehostettu turbolla. Kröhm. Puhuinko jo siitä turvallisesta ja isosta korista? Entäpä siitä, että auto on punainen. Punainen!


Yllä kuva uudesta autosta tuttavien parkkipaikalla. Kuvan etuosan pieni vaalea hahmo on kätöseni ja siinä tärkeimpänä rakennekynteni, joka koki kovia rysäyksessä. Miehen ystävä, joka heitti meidät onnettomuuden jälkeen kotiin, ihmetteli kovaan ääneen, kun sujuvasti varailin ja sain kynsihuollon samalle päivälle. First things first.

Kävimme eilen viemässä kesärenkaat Helsinkiin vanhemmilleni säilöön. Auto meni sohjokelissä ja lumipyryssä kuin juna ja olo oli turvallinen. Niin turvallinen, että rohkaisin mieleni ja istuin paluumatkalla ratin taakse Tuuliruusu-huoltamon kohdalla.

Vaan mitäpä kävikään. Olin aivan hermoraunio, oli kuin olisin ajanut autoa ensimmäistä kertaa. Pelkäsin koko ajan tekeväni ajovirheen. Olin vakaasti sitä mieltä, että lauantainen tuuri oli kertaluonteista. Seuraavalla kerralla ei olisi onni matkassa. Muut autot pelottivat ja ohittaminen oli yhtä tuskaa.

Kuskia oli vaihdettava jo Tuuliharjassa, vaikka mies yritti kovasti rohkaista ajamaan kotiin asti. Tuuliharjan liittymässä pääni löi tyhjää enkä edes tiennyt, miten hiljentää vauhtia oikeaoppisesti. Taidan kokeilla hevosen selkään nousemista joku toinen kerta. Esimerkiksi kesäkuussa.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

(Talvi)autoilu on taitolaji

Olin lauantaina elämäni pahimmassa liikenneonnettomuudessa.


Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, mutta on kai silti parasta aloittaa alusta. Mieheni oli perjantaina saunomassa kaverillaan. Sovimme, että hakisin hänet, kun hän soittaa minulle. Soittoa ei koskaan kuulunut, vaan sen sijasta mieheni laittoi yöllä 4.23 viestin, että nyt sopii tulla hakemaan. Viestin merkkiääni ei minua herättänyt, joten miehen nouto jäi lauantaille kampaamokäynnin jälkeen.

Kahdentoista jälkeen huristelin siis parinkymmenen kilometrin päähän miehen kaverille. Nappasin siippani kyytiin ja lähdimme kohti kotia. Matkamme tyssäsi tosin vain muutaman kilometrin päähän.

Tie oli todella liukas, olin sen jo menomatkalla huomioinut. Vauhtia ei ollut paljoa, mielestäni tiellä on rajoitus 50 km/h, miehen mukaan se on 80 km/h. Joka tapauksessa ajoin alle tuon 50 km/h.

Nopeusrajoituksen kunnioittaminen ei kuitenkaan paljoa pelastanut, sillä auto lähti käsistäni mutkassa ennen alamäkeä. Tein korjausliikkeen, mutta liian myöhään ja liian jyrkästi, alamäki vei mennessään.

Auto pyörähti ympäri, osui penkkaan ja kellahti kyljelleen. Luisuimme rinnettä alas takaosa edellä ennen kuin auto pysähtyi koivun ja kiven väliin katolleen.


Tiellä ollessamme kaikki tapahtui nopeasti, liian nopeasti, mutta multaista maata tuulilasin läpi katsoessa ehdin ajatella vähän turhan paljon asioita. Ensimmäinen kysymykseni miehelleni olikin "oletsä elossa" ja sitten "oletsä kunnossa". Olihan mieheni ja niin olin minäkin. Ovet tosin olivat rutussa, joten emme päässeet ulos. Mieheni pääsi pujottautumaan rikkoutuneen takaikkunan kautta ulos ja minä menin perässä, kun sain turvavyön irti.

Kaikki autossa olleet tavarat olivat lentäneet ulos, mutta kuin ihmeen kaupalla olimme säilyneet vahingoittumattomina. Minulta katkesi yksi rakennekynsi, kun temmoin turvavyötä auki ja mieheni satutti sormensa lasinsirpaleeseen.

Auton ulkopuolella halasimme ja minä pyytelin anteeksi. Mieheni oli itse ihanuus ja rauhallisuus, ja halasi vain tiukemmin, ei moittinut eikä saarnannut. Eipä moinen hänen tapoihinsa kuulukaan.

Soitimme miehen kaverille, joka tuli avuksi. Hän ei puhelimessa oikein ollut käsittänyt tilanteen vakavuutta, joten oli hurja nähdä suulaan kaverin vakavoituvan nähdessään meidät seisomassa katolleen kääntyneen auton vierellä.

Seuraavaksi paikalle soitettiin kaksi muuta kaveria, joiden avulla saimme auton oikein päin. Viimeiseksi apuriksi tullut tuttu nykäisi traktorillaan auton takaisin tielle ja hinasi auton kaverin pihaan odottamaan ensi viikkoa.

Vähältä piti, mutta tällä kertaa oli kirjaimellisesti onni mukana onnettomuudessa. En oikein vieläkään käsitä koko tilannetta, ainakaan kunnolla. Itselleni hyvin epätyypillisesti en edes pillahtanut itkuun onnettomuuden jälkeen, mutta se tosin voi johtua mieheni rauhallisesta käytöksestä. Harmittaa tietenkin auton menetys ja se, että tapahtunut oli täysin syytäni. Olen kuitenkin tavattoman iloinen ja helpottunut, ettei kummallekaan meistä käynyt kuinkaan. Jos nopeutta olisi ollut enemmän, olisi tuossa voinut käydä vaikka kuinka huonosti.

torstai 20. marraskuuta 2008

Ystävät hämärän jälkeen

Sain maanantaiyönä päätökseen todella jännittävän kirjan, John Ajvide Lindqvistin Ystävät Hämärän jälkeen. Kirja oli niin pelottava, että minun oli avattava vielä telkkari ja katsottava hetki hömppää saadakseni unen päästä kiinni. Miehestäni ei ollut apua. Hän oli ollut jo pitkän unten mailla luettuaan ensin kartastoa (meillä on sitten kummalliset puuhat).


Ystävät hämärän jälkeen oli niin intensiivinen ja hyvin kirjoitettu, että tuskin maltoin laskea sitä käsistäni. Saatuani kirjan torstaina, ahmin yli 600-sivuista opusta kaiken vapaa-aikani. Kun kirja oli luettu, minulla oli jälleen sama ontto olo, kuin usein aikaisemminkin hyvän kirjan jälkeen. Siis sellaisen hyvän kirjan, jonka luen taatusti uudemmankin kerran.

Lukiessani tunsin niin inhoa, myötätuntoa kuin pelkoakin - välillä jopa nauratti. Aluksi en ollut ihan varma, ovatko inho ja pelko sellaisia tuntemuksia, joita haluan minkään kirjan herättävän? Vaikka olen Kingini lukenut, olen silti lukenut hyvin vähän kauhua, enemmänkin luen dekkareita, kertomakirjallisuutta tai sitten huumoria.

Tämän kokemuksen jälkeen olen kuitenkin valmis tarttumaan toiseenkin kauhukirjaan, vaikka tiedänkin sen vaikuttavan minuun voimakkaasti, ehkä voimakkaammin kuin esimerkiksi kauhuelokuvien. Kirjan pohjalta on tehty muuten elokuvakin, joka tulee Suomessa ensi-iltaan 28. marraskuuta.

1980-luvun alkupuolen tukholmalaislähiöön sijoittuva Ystävät hämärän jälkeen kertoo koulukiusatusta Oskar-pojasta, joka tutustuu erikoiseen tyttöön Eliin. Erikoinen taitaa olla paras sana kuvaamaan Eliä, jolla kirjan edetessä tuntuu olevan tiivis yhteys lähistöltä löytyviin ruumiisiin, jotka on imetty kuiviin.

"Ääni tuli ikkunalta. Hän avasi silmänsä ja katsoi äänen suuntaan. Ikkunan takaa hän näki pienen pään ääriviivat. Hän kiskoi täkin yltään, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt ikkunan ääreen Eli kuiskasi:
'Odota. Jää sänkyyn. Saanko tulla sisään?'"
(Lindqvist 2008, 216)

Lindqvist kirjoittaa hyvää tekstiä sujuvasti ja selittelemättä. Osin vastenmielisistä, osin säälittävistä hahmoistaan ja rankoista aiheistaan huolimatta kirjasta oli helppo nauttia. Joistain hahmoista on jopa helppo pitää tai ainakin jollain tasolla ymmärtää. Kylmenevä ja pimeä marraskuu oli myös ajankohtana hyvä, sillä en usko suljettujen ikkunoiden pelottavan niin paljon valoisien kesäöiden aikaan.

Täytyy vielä sanoa, että kirjassa on aivan mahtava kansikuvitus. Minun piti ihan pöyritellä kirjaa käsissäni ja varmistaa, ettei kannen veritahrat vaan olleet aitoja. Naureskelin myös itsekseni ja pitkään, kun huomasin kirjassa tutun EU-lipun sekä maininnan "Tämän teoksen kääntämiseen on saatu tukea EU:n Kulttuuri-ohjelmasta".


Kannattaa siis ehdottomasti tarttua tähän kirjaan, suosittelen lämpimästi. Suosittelen myös erittäin lämpimästi tarttumaan pahimmissa kohdissa vieruskumppaniin.

"Sano että saan tulla sisään."

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Piristystä päivään

Sain Stanstalta ja Tinyltä oheisen tunnustuksen. Kaunis kiitos!

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa (määrä on vapaa).
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Ajattelin antaa tunnustuksen uusille tuttavuuksille, siis sellaisille blogeille, jotka olen lisännyt ihan vasta Blogilistalla suosikeiksini. Tässä siis blogit, joille lähetän tämän palkinnon:

Stansta: Muurin tällä puolen
Anu: Anun arkisia ajatuksia
Viiru: Ylösalaisin, toinen kerros
Kata: KATAPULTTI

Valokuvatorstai - Tutkielma esineestä

Olen pitkästä, siis todella pitkästä aikaa taas mukana. En saanut kolmen kuvan sarjasta mieleistäni, joten otin taiteellisen vapauden ja tulkitsin ohjetta luovasti. Tässä vastaus Valokuvatorstain haasteeseen eli neljän kuvan sarja mysteeriesineestä. Kuka arvaa, mikä esine on kyseessä?

Mr. Linky oli alhaalla vielä tätä räpeltäessäni. Katsotaanko, toimiiko herra kohtapuoleen.

Leivoin, sotkin

Intouduin maanantaina leipomaan. Ainakin jäljistä päätellen.



Loihdin maukkaita sämpylöitä, jotka onnistuivat ulkoisestikin uskomattoman hyvin. Olin ihan yllättynyt. Korvapuustini sen sijaan olivat melko rumia ja lässähtäneitä. Väitin - ja väitän edelleen - niiden olevan tekijänsä mukaisia.


Makukaan ei ollut kovin hyvä, ei olisi pitänyt pihistellä voissa. Maistuivat kuitenkin iltasella kahvin kanssa. Harvinaista herkkua.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

"Onko ne aidot?"

Eilisissä juhlissa minulla oli melko - krohöm - antava mekko. Pakon edessä jouduin tekemään paniikkivalinnan, sillä mieheni odotteli jo autossa, kun vaihdoin mekkoa kaksi kertaa. Viimein sain päälleni mieleisen mekon, mutta huomasin autossa, ettei se sopinut valitsemieni melkoisen seksikkäiden rintaliivien kanssa, joiden valkoiset pitsisomisteet kurkkivat sieltä, mihin miesten katse usein harhailee. No, nou hätä, on niitä liivejä aikaisemminkin autossa vaihdettu.

Kurkottelin siis takapenkille ja otin kassista toiset liivit. Sain taiteiltua ne päälleni aiheuttamatta kummallisempaa hässäkkää. Mies onneksi tajusi hiljentää kriittisellä hetkellä siten, ettemme ohittaneet bussia juuri tuolloin.

Nämä toiset liivit tosin toivat kuvaan enemmän kuin nuo valkoista vilkuttaneet, joten en ollut ihan varma, oliko ratkaisuni oikea. Lopullisen tuomion sain, kun minulle esitettin klassikkokysymys "Onko ne aidot?". Yllättäen kysymyksen esitti pitkälti yli 70-vuotias tätini. Totisesti toivon, että hän vitsaili. Kyseisen tädin ollessa kyseessä en tosin voi olla aivan satavarma asiasta.

Serkkuni eiliset 60-vuotisjuhlat olivat menestys muutenkin kuin tissieni osalta. Ei turhia puheita, vaan kunnolla asiaa eli riittävästi laulua, naurua, juomaa, ruokaa ja tanssia. Illasta on vaikea poimia vain yhtä kohokohtaa. Ainakin Marjaanaa tervehtimään tullut haamu jaksoi naurattaa vielä aamulla ja Kiven juurilla esiintyi niin kauniisti, että silmämeikki joutui koville.

Henkistä väkivaltaa

Viime aikoina yläkerrastamme on kantautunut toistuvasti ja kovaa mm. Celine Dionin My heart will go on, Whitney Houstonin I will always love you sekä Janne Hurmeen Kirje. Uusilla naapureilla on edellisiä selkeästi kevyempi musiikkimaku eikä yläkerrasta enää kuulu kamalaa teknojumputusta.

En silti menisi vielä kehumaan näitäkään naapureitamme. Jatkuva musiikin luukutus alkaa käydä hermoille oli musiikkilaji mikä tahansa. Eikä kukaan ihan oikeasti kestä Celine Dionia ja Whitney Houstonia tuntia putkeen ilman, että korvat vuotavat verta. Huokaus.

lauantai 15. marraskuuta 2008

Miehen logiikkaa 2

"Luulis nyt, että vuoteen 2008 mennessä olisi keksitty keino tehdä tämäkin helpommin. Kun on kerran kuuhunkin menty, s**tana. Tää ei voi olla näin hankalaa."

Olemme menossa juhliin. Mies silittää kauluspaitaansa. I rest my case.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Sataa, sataa, ropisee...

... pili pili pom.

En ollut ainoa, joka huomasi viime yön sateen ja myrskyn. Taisin kuitenkin ainoana lähteä kovin kehnoin varustein aamulla liikenteeseen. Olen jo pitkään ollut kaksien kumisaappaiden loukussa.

Sadeaamuina olen usein köpötellyt töihin saapasjalkaisena ja vaihtanut sitten kustannuspaikalla toiset popot jalkaan. Jos sade on lakannut työpäivän aikana, on saappaatkin usein jääneet töihin. Onneksi minulla on kahdet saappaat, joten olen voinut toistaa rutiinini seuraavanakin aamuna.

Harmillisesti rutiini on toistunut ihan samalla kaavalla, joten toisetkin saappaani on jääneet työpaikalle. Siellä ne sitten ovat odotelleet työpöydän alla. Raukat. Tästä siis kaksien kumisaappaiden loukku. Jos minulla olisi kolmannet saappaat tekisin saman homman taatusti kolmannenkin kerran.

Tänä aamuna minulla ei ollut sen paremmin kumisaappaita kuin sateenvarjoakaan. Käänsin aamulla koko kämpän ylösalaisin, mutten löytänyt yhtään ehjää varjoa. Lähdin jo uhmaamaan sadetta, mutta totesin ulkona, että edessä on märkä reissu, ellei varjoa löydy.

Naapuritalossa on mukava suutari, jolla on tapana laittaa ikkunaansa viikon päästö, eräänlainen mietelause tai ajatelma ajankohtaisesta aiheesta. Kuljen joka aamu tämän liikkeen ohi ja aina alkuviikosta tulee vilkaistua tuo viikon päästö. Suutari tulee töihin samaa reittiä kuin minä ja usein moikkailemmekin aamuisin.

Suutari oli jo paikalla, kun pohdin sateenvarjo-ongelmaani, joten päätin piipahtaa hänen liikkeessään ja ostaa sateenvarjon. Valitettavasti hänellä ei ollut varjoa myytävänä, mutta hän lainasi minulle omaansa. Ihan uutta ja isoa varjoa. Kiitin, lupasin palauttaa varjon ja kipitin töihin iloisella mielellä. Ihanaa välittämistä ja ystävällisyyttä arkiaamuna.

Kotiin palatessani koukkasin suutarin kautta palauttaakseni sateenvarjon, mutta hän käski minua pitämään sen. Olen kuulemma aamuisin ilo silmälle eikä hän halua minun kastuvan. Ihan kuin aamuinen ystävällisyys ei olisi jo saanut minua tarpeeksi hyvälle mielelle.

Nyt minulla on sitten iso (ja ehjä!) sateenvarjo, ja olen aivan varma, että joka kerta varjoa käyttäessäni minulle tulee hyvä mieli tuosta ystävällisestä eleestä. Sataisipa huomennakin, pili pili pom.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Torttu

Tämä kuva ei varsinaisesti liity Vili-koiran vierailuun, vaikka Vilikin väänsi tortun.


Tein eilen tähtitorttuja, siis ei joulutorttuja, vaan tähtitorttuja. Löysin viime viikolla paikallisesta S-marketista luumumarmeladia tuubissa ja pakkohan sitä oli kokeilla. Olipa muuten kätevä tursottaa marmeladi taikinan päälle. Ei hankalaa sottaamista lusikoiden kanssa. Itse teen yleensä vain muutaman tortun kerrallaan, joten tuubitulokas on tervetullut. Avattu hillopurkki jää nimittäin aivan liian usein kaapin perälle viikkokausiksi.

Kannattaa siis kokeilla, kotikokit. Lopputuloskin oli ihan maukas ja torttujen ulkonäkö tavanomaista siistimpi. Yleensä torttuni ovat aika sotkuisia, kun taiteilen marmeladin kanssa. Ainoa haittapuoli tuubimarmeladissa oli irvokas ulkomuoto. Eikö tuo ensimmäinen kuva näytäkin joltain ihan muulta?

lauantai 8. marraskuuta 2008

Pienten jalkojen tepsuttelua

Niin, täsmennyksenä kerrottakoon, että pieniä tepsuttelevia jalkoja oli neljä saman mahan alla ja ne jalat olivat kovin karvaisia. Maha sen sijaan ei ollut kovin karvainen. Ihme kyllä. Oheisessa kuvassa näkyy mahan mahtava karvattomuus.

Äidilläni oli työkeikka (varsinainen eläkeläinen!) kotikaupungissani. Vanhempani toivat siksi aikaa heidän (huli)Vilinsä hoitoon meille. Pienen hurmurin pikavisiitin jälkeen olimme molemmat kuin sulaa vahaa. Mieheni oli ihan yhtälailla hullaantunut hauvavauvasta eikä loppupäivänä ole oikein ollut järkeviä keskustelunaiheita. Havavava, havavava. Unihetken yllättäessä Vili oli muuten kovin neuvokas. Vai mitä sanotte tästä torkkupaikasta?

perjantai 7. marraskuuta 2008

BB vai DD?

Lupaan, etten paasaa Big Brotherista tämän enempää. Olen kuitenkin ehtinyt päätellä, ettei kenelläkään sellaisella naisihmisellä, jolla on kolme F*ck me I'm famous -t-paitaa, voi olla rinnanympärystään suurempi älykkyysosamäärä. Kolme! Hitto, se rinnanympäryskin on jo liikaa älykkyysosamääräksi.

Lisäksi glitterin määrästä voinee päätellä jotain. Katsokaa vaikka itse Big Brotherin sivuilta ko. asukkaan tavarat. Siis tavarat, ei tavara.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Onni on lämmin koiranpentu

Kyllä nyt kelpaa. Vietimme rentouttavan viikonloppun ihanassa seurassa Hangossa. Näimme rakkaita ystäviämme pitkästä aikaa, ja sattuipa vielä niin hyvin, että kummityttömmekin liittyi joukkoon isänsä ja veljensä kanssa.

Kaiken kaikkiaan oli onnistunut reissu ja hyvä niin, sillä suorastaan paskamaisen työviikon jälkeen hyvä seura oli enemmän kuin tarpeen. Eräs työkaverini on töykeällä käytöksellään harmistuttanut minua koko viikon. Kuppini meni lopullisesti nurin perjantaina, kun sain epäsuorasti tietää hänen puhuneen minusta selkäni takana lounastunnilla. Päättelin muiden reaktioista, ettei tuo ollut tapahtunut kovin mairittelevaan sävyyn. Viikon päätteksi sain vielä aiheen epäillä häntä huomattavasti törkeämmästä tempusta, jonka näyttämiseksi toteen minulla ei valitettavasti ole todisteita. Enkä edes voi sanoa hänelle olevani äärettömän loukkaantunut ja todella vihainen.

Onneksi voi lepytellä itseäni ajattelemalla suunnattoman suloisia mäyräkoiria, joita kävimme moikkaamassa sunnuntaina. Lapsuudenkodissani on ollut mäyräkoiria niin kauan kuin muistan, on ollut Mari, Ami I, Bella ja Ami II. Vuonna 2003 Ami (II) kuoli syötyään vahingossa rotanmyrkkyä. Tuolloin isäni vannoi, etteivät he koskaan enää hankkisi koiraa. Vaikka äitini kovasti halusi koiraa, piti tuo lupaus, kunnes vanhemmilleni tuli aika jäädä eläkkeelle ja isäni halusi yllättää äitini. Veikkaanpa, että isänikin on kovasti kaivannut koiraseuraa, muttei kehtaa sitä tunnustaa.

Toinen siskoni asuu perheineen vanhempieni naapurissa (minulla oli muuten joskus tapana vitsailla, että siskollanipa on suhde naapurin miehen kanssa ja heillä on jopa lapsia) ja hekin päättivät samalla hankkia koiran. Viime perjantaina molemmat koiranpennut saivat siis uudet kodit.


Kuvan tumma Vili (oik.) on vanhempieni tuore hulivili ja vasemmanpuoleinen on kummipoikani nimeämä Ami. Pienet sydäntenmurskaajat olivat niin leikkisiä ja vauhdikkaita, etten meinannut saada kunnon yhteiskuvia ollenkaan. Onneksi Ami nappasi äitini karvacrocsit (k-a-m-a-l-a-a) ja Viliäkin rapsututti sopivasti, niin sain napattua oheisen kuvan.


Kuitenkin vasta nukkumatin yllättäessä pääsin ottamaan kuvia ihan rauhassa. Onko suloisempaa kuin nukkuva koiranpentu? On! Toinen nukkuva koiranpentu.



Meillekin on odotettavissa perheenlisäystä, kun varaamani pentu syntyy maalis-huhtikuussa. Kuvat muuten saa klikkaamalla isommiksi.

Miehen logiikkaa

"Tietokoneen on pakko olla nainen. Se saa aina kaiken sekaisin, mutta sitä ilman ei voi olla." Mies on paininut tietokoneensa kanssa koko illan. Makasin tässä oman koneeni kanssa sängyllä, kun puolisoni tuli tuskailemaan koneongelmistaan ja toteamaan edellämainitun naisten ja tietokoneiden ominaisuuksista. Vähän vaikea samaistua miehen murheeseen, sillä oma koneeni toimii moitteettomasti. Hah hah haa. Kerrankin näin päin.