maanantai 29. joulukuuta 2008

Se on pienestä kii

Vesivahinko nimittäin.

Latasin loman ratoksi ensimmäisen koneellisen pyykkiä. Pidän huolta koneestani joten käytän pienemmälle pyykille pesupussia, jonka usein nakkaan viimeiseksi koneeseen. Tällä kertaa pesupussin naru jäi ihan vähän tiivisteen väliin. Ihan vähän vaan.


Onneksi huomasin ajoissa veden valuvan iloisesti ulos luukusta. Seuraavien koneellisten kanssa muistin kyllä tarkistaa, ettei tiivisteen välissä ole mitään.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Hautajaistunnelmia ennen joulua

Tai sitten Nightmare before Christmas.

Ajoimme pohjoiseen jo maanantaina. Taitoimme melkein tasan 400 kilometriä kurjassa ajokelissä. Vaikka keli oli kehno, oli matka melko vaivatonta, sillä nelivetomme jyristi eteenpäin kuin juna. Katselin ikkunasta maisemia ja etenkin pienemmillä tieosuuksilla pääsi tunnelmoimaan mukavasti.

Puut oli puettu raskaaseen valkoiseen lumeen ja ne notkuivat kuin juopuneina tien yllä. Lunta satoi vaakasuoraan ja mitä pohjoisemmas ajoimme sitä korkeammat olivat kinokset. Vihdoinkin talven tunnelmaa! Paluumatkalla näimme, kuinka kauniisti Pyhäsalmella oli koristeltu jokainen piha ja ajotie sekä maantien vierusta monen kilometrin matkalta jäälyhdyin. Oli aivan taianomainen tunnelma.


Olimme perillä mökillä hyvissä ajoin ennen vanhempiani ja siskojani, jotka lähtivät muutamaa tuntia meidän jälkeemme. Lämmitimme kamarit ja laitoimme tulen takkaan. Olimme jo tukevasti nukkumassa kamarissamme, kun muu porukka saapui. Aamuseitsemältä tosin siirryimme tupaan nukkumaan, sillä sähköpatteri ei jaksanut lämmittää tarpeeksi. Huoneessa oli siinä vaiheessa sama lämpö kuin jääkaapissa, siinä neljän viiden asteen hujakoilla. Hrrr. Muissa kamareissa oli ilmalämpöpumput ja ne olivat onneksi hohkanneet enemmän lämpöä.

Aamusella availimme siskojeni kanssa ääniämme mm. Aikuisen naisen tahtiin mieheni korvan juuressa. Saimme mieheltäni kommentiksi vain "mua tinnittää". Tough crowd.

Ennen siunausta kävimme aamukahvilla paikallisella ABC:llä. Koko matkan aikana kolusimme muuten viisi kyseisen ketjun asemaa: Heinola, Vaajakoski, Viitasaari, Pyhäsalmi, Haapavesi. Muu porukka kävi vielä Hirvaskankaallakin. Ne hurjat.

Hautausmaalla kävimme viemässä kynttilät isoisovanhempien haudalle. Kävelimme kappeliin mummulle kaivetun haudan ohi. Haudan viereen oli jätetty rumasti lämmityspatja ja sähkökaapeli. Lohdutin äitiäni, että varmasti älyävät korjata ne pois ennen hautaamista.


Siunaustilaisuus oli melkoinen järkytys. Oli kuin kappelista olisi kokonaan puuttunut lämpö ja Mummu, meille rakas ihminen. Pappi kyllä saarnasi, voi pojat, kyllä hän saarnasikin pelosta ja kuolemasta, muttei maininnut Mummua kuin kahdesti. Aikamoinen ero kesäkuun hautajaisiin ja upeaan pappiin.

Virret olivat minulle tuntemattomia, mutta takanani istuneille serkkujeni lapsille ne olivat ilmeisen tuttuja. En voinut olla pistämättä merkille, kuinka suurella tunteen palolla he lauloivat jokaisen virren, ei aina ihan nuotilleen, mutta suurella tulkinnalla. Jostain, jotenkin sain päähäni aivan absurdin ajatuksen eräästä Kummeli-pätkästä. Kaikkea sitä.

Kun arkkua kannettiin ulos kappelista, alkoi kova tunkeminen. Isäni kantoi arkkua, joten otin äitini käsikynkkään. Kävelimme arkun perässä lasten juostessa ympärillämme ja innokkaimpien aikuisten kiriessä. Äitini teki jo kappelin ovella lohduttoman eleen: hän levitteli käsiään kuin olisi luovuttanut. Eikä niitä lämpöpeitteitäkään oltu korjattu pois.

Haudan äärellä sama tunkeminen jatkui. Lapset puskivat katsomaan arkkua haudassaan. Taas huomasin äitini levittelevän käsiään. Äitini ei ollut ainoana ihmeissään. Mieheni hämmästykseksi arkunkantajat alkoivat lapioida hautaa umpeen. Tämä oli minulle tuttua, mutta mieheni ei ikänsä eteläisemmässä Suomessa asuneena ollut tähän tottunut. Miehet lapioivat hiekkaa vuoron perään, yksi hillitymmin ja toinen raivoisasti.

Kun hautakumpu oli valmis, alkoi pitkä valokuvausrumba. Ensin kuvattiin kaikki Mummun lapset ja sitten kaikki halukkaat. Äitini seisoi kuvattavana kuin olisi ollut teloituskomppanian edessä. Taas hän levitteli käsiään.

Oli hyvin ilmeistä, ettei äidilläni, vanhimmalla lapsista, ollut mitään sananvaltaa hautajäisjärjestelyissä. Puhuin äitini kanssa aattona hänen eleestään, tuosta käsien levittelystä. Äiti ei ollut sitä itse huomannut, mutta hän kertoi olleensa todella ahdistunut ja hukassa.

Haudalta jatkoimme muistotilaisuuteen, jonka aluksi isäni lausui alkusanat. Onneksi hänelle oli annettu tässä vaiheessa areena, sillä hän oli ainoa, joka puhui Mummusta hautajaisten aikana. Isä muistutti hautajaisväkeä, että Mummu oli syntynyt kesäkuussa ja hänen 90-vuotissyntymäpäiviään oli juhlittu lähes samalla porukalla. Tuolloin lauloimme onnittelulauluna kappaleen Sunnuntaiaamuna. "On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntain..."

Isäni päätti alkusanansa sanoen, että hän on tyttöjen kanssa päättänyt laulaa seuraavan vuoden onnittelulaulun nyt. Siskoni ja minä menimme hänen vierelleen ja lauloimme. "Se luopi tyynen mielen väreilyyn hiljaiseen, saa sanattomaks kielen ja silmään kyyneleen."

Oli sekä kurjaa että jännää huomata muiden sukulaisten ja perheeni välinen kuilu. Äitini nuorin sisko ei ollut huomaavinaankaan minua ja miestäni. Toiset kaksi tätiäni kyllä halasivat moneen kertaan. Eräs serkkuni taas katsoi perhettäni nenänvarttaan pitkin kuin sanoen "te ette ole meidän uskossamme, te ette ole mitään". Kun aloitimme paluumatkan oli minulla kuitenkin vapautunut olo. Tärkeintä oli huomata, että me olimme ja olemme loistava tiimi, minun perheeni.

maanantai 22. joulukuuta 2008

KVG

Asiakaspalvelu - siis hyvä asiakaspalvelu - ei tule kaikille aivan luonnostaan. Tilasin tuossa marraskuun alussa eräästä kultaliikkeestä kellon itselleni. Voi, se oli ihana ja ennen kaikkea kaunis. Kun kelloa ei viime viikkoon mennessä ollut näkynyt eikä kuulunut, kirjoitin myyjäliikkeeseen sähköpostia.

Kävimme loppujen lopuksi seuraavanlaisen keskustelun sähköpostitse (olen vain sensuroinut omani ja liikkeen tiedot sekä tilauserittelyn, joka oli ensimmäisessä viestissä):

Aimo, viesti 1: "Hei, en ole vieläkään saanut tilaustani. Terveisin Aimo"
Kulta- ja kellokauppa, viesti 1: "Hei'¨Mielestämme olemme laittaneet tuolloin sähköpostia että tuote oli mennyt jo loppuun. Siellä olisi varastossa vielä malleja joita on varstossa ja saadaan vaikka sinulle vielä tänään postitse. [Linkki nettisivuille]"
A, viesti 2: "Hei, en ole saanut viestiä teiltä. Lienee putkahtanut roskapostiin. Onko ko. kelloa saatavilla myöhemmin? Terveisin Aimo
KKK, viesti 2: "Ei on kokonaan loppunut mallistosta, valkoisella kumirannekkeella sitä vielä sai."
A, viesti 3: "Onpa harmillista. Mikä tuo mainitsemasi kumirannekkeisen kellon tilausnumero on? Olisi kiva nähdä kuva kellosta. Terveisin Aimo
KKK, viesti 3: "165e 1780570/musta 1780573 1780574/valkoinen 179euroa, hieman erillainen melkeinen sama 1780773"
A, viesti 4: "Hei, en haluaisi olla hankala, mutta noilla tuotenumeroilla ei löytynyt nettisivuiltanne mitään. Terveisin Aimo"
KKK, viesti 4: "Ei mitään mun virhe, vilkaise googlesta ja ulkomaiset sivustot tommyhili tuotenro lady watches"

Just. Siinä vaiheessa, kun minulle asiakkaana sanotaan, että KVG, kato v*ttu Googlesta, älyän viedä rahani muualle.

Onneksi viime viikolla on ollut yksi todella aurinkoinen asiakaspalvelukokemus. Melkoisen arvokkaat urheiluliivini menivät parin kuukauden käytön jälkeen rikki. Poikkesin matkalla jumpalle Sokoksen urheiluosastolle, mistä nuo liivini olin hankkinut.

Kassalla oli pirteä nuori nainen, joka otti tomerasti asiani hoitaakseen. Kyseisten liivien myynti urheiluosastolla lopetetaan, joten aivan yksinkertaista ei oikean koon ja mallin löytyminen ollut. Parin päivän ajan myyjä soitteli Sokoksille ympäri Suomen ja löysi kuin löysikin oikeat liivit.

Ehdin kiittää myyjää henkilökohtaisesti, mutta laitoin lisäksi viestiä myös Sokokselle. Toivoin, että positiivinen palautteeni menisi eteenpäin. Ilokseni sain vastauksen viestiini alle minuutissa. Tavaratalojohtaja kiitti mukavasta palautteestani ja lupasi viedä asian eteenpäin. Näin asioita pitääkin hoitaa.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Lähdetään me metsään, metsään...

... metsään. Lähdetään me metsään retkelle. Hip hei, trallalaa, hip hei, trallallaa.

Olimme viikko sitten sunnuntaina evoilemassa Evolla, metsässä.


Kävelimme Niemisjärven luontopolun, joka oli pituudeltaan huimat kolme kilometriä. Alle tunnissa tallustelimme tuon reitin ja hurjan hauskaa oli. Mieheni asettelee kuvassa pipoaan eikä siis suinkaan tuskaile reitin pituutta :)


Parkkialuella meitä moikkasi talitintti, joka ei tuntunut pelkäävän meitä ollenkaan. Tintti pyrähteli auton ja opasteen päällä, härnäsi maasta ja ilmasta. Käveltyämme jonkun matkaa seuraavalle opasteelle, kuulimme tutun pörähdyksen. Stalkkeri-tinttihän se siinä. Tipu oli seurannut meitä metsään saakka. Kuvassa tintti on automme sivupeilin päällä.


Stalkkeri-tintti ei jäänyt ainoaksi luontohavainnoksi. Maltoimme olla hetken hiljaa keskellä suoaluetta ja kuuntelimme tikkaa. Nap, nap, nap. Nap, nap, nap.


Olen muuten kovasti kaipaillut kunnon kameraa, sillä nykyiselläni ei tahdo saada kunnon kuvia edes päivänvalossa. Joku tosin voisi rohkeasti väittää, että vika on kuvaajassa. Nykyinen kamerani on kyllä kätevä ja hyvä, mutta olen jo pitkään haaveillut digijärkkäristä.

Poikkeuksellisesti mieheni on jopa kuullut toiveeni ja ottanut asiakseen löytää minulle sopivan kameran. Ehkäpä miehiin ihan oikeasti tehoavat järkevät toiveet, joiden toteuttamiseen löytyy ihan oikeasti kiinnostusta. Tähän mennessä esimerkiksi kukka- ja korutoiveet kun ovat jääneet haaveeksi - tai olen toteuttanut ne itse. Kaikkea sitä oppii.

Metsäretken päätteeksi piti tietenkin syödä eväät. Sehän onkin ulkoreippailussa parasta. Tulevana viikonloppuna olisi tarkoitus mennä uudestaan Evolle ja kokeilla vaikka hiukan pidempää reittiä.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Taas se aika vuodesta

Joulukortit on nyt vihdoin kirjoitettu. Muutamaa lukuun ottamatta kaikissa on osoitteetkin. Jos ensi vuonna olisin himpun verran aikaisemmin liikenteessä. Edes päivän tai 12 tuntia.

Haaveilen salaa siitä, että joskus minulla on intoa askarrella joulukortit ihan itse. Voi kyllä ihan hyvin olla mahdollista, ettei se aika koita kovinkaan pian. Minulla kun ei ole järin voimakasta askartelutaipumusta ja nakkisormineni olen hukassa jopa lahjapaketoinnin kanssa. Ja siitäpä tulikin mieleeni, että pari lahjaa odottaa paketoimista. Huokaus.

Vielä reilu viikko ja sitten jään kahden viikon lomalle. Sitä ennen on pari ikävää juttua edessä, sillä ensi tiistaina tutkitaan tätä ja aatonaattona on Mummun hautajaiset. Joulukortteja kirjoittaessani totesin miehelleni, että tänä vuonna ei sitten tarvitse laittaa Mummulle joulukorttia.

torstai 11. joulukuuta 2008

The L word

Säikäyttäähän se, L-sanan kuuleminen lääkärin vastaanotolla. Tässä vaiheessa kuitenkin vasta suljetaan leukemian ja muiden vakavien tautien mahdollisuus pois. Tiedän lisää ja enemmän sopivasti ennen joulua.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Lepää rauhassa, Mummu


Aamulla kahvipöydässä kerroin työkaverilleni, kuinka olin illalla järjestellyt vaatteita. Olin pannut merkille, että mieheni tumma puku on laitettava pesulaan, sillä Mummuni kuolee pian.

Oli tuo pohdintani sitten etiäinen, sattumaa tai ihan vaan mieltä painanut asia, mutta palattuani työpöytäni ääreen, ei kulunut kauaa, kun sisareni soitti ja kertoi isoäitimme kuolleen aamulla puoli kahdeksalta.

Mummun kuolema oli luonnollinen, se oli odotettavissa. Mummun kuolema oli myös helpotus, sillä hän oli ollut kesästä saakka huonossa kunnossa. Siksi en olisi uskonut sen kolahtavan niin kovaa. Lapsuus on taas himpun verran kauempana.

91-vuotiaana kuollut Mummuni oli äiti kahdeksalle, isoäiti kahdellekymmenellekolmelle ja laskujeni mukaan isoisoäiti ainakin kahdellekymmenelleyhdelle. Meidän Mummumme. Helvi.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Saapasjalkakissa

Nappasin Anulta saapashaasteen. Alla nykyoloissa käyttämäni talvijalkineet eli kumisaappaat A, kumisaappaat B sekä hillittömän hyvät varsikengät.


Kumisaappaat olen saanut äidiltäni. Ei pidä kuitenkaan huolestua, kyllä äidillä saappaita riittää. Tarkalleen ottaen kolmet kotona ja kahdet mökillä. Kaikki samoja nokialaisia eri väreissä.

Jahti - Jakt -saappaat ostin mieheni pakottamana. Ja hyvin olikin pakotettu. Eipä nimittäin tarvitse kärsiä kylmästä tai märästä ja mukavatkin nuo kengät ovat.

Kyllä, minulla on useinkin tapana maata eteisen lattialla ja keikistellä talvikengissä. Hyvin usein.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Happy times

Voisi kuvitella, että Sacha Baron Cohenin Borat-hahmo olisi ollut nimeämässä tätä suihkusaippuaa. Happy time(s)! Ja eikun suihkuttelemaan.

torstai 4. joulukuuta 2008

Katastrofikeittiössä kokataan

Kaataessani taikinaa vuokaan, mielessäni kävi, että vuoka voisi ehkä mahdollisesti olla liian pieni. Suunnittelin myös laittavani pellin uunin suojaksi heti alusta. Ja kuinkas sitten kävikään.


Puhelu äidin kanssa piti lopettaa lyhyeen, kun uunissa alkoi näyttää vahakabinetin koelaboratoriolta. Totesin, etten voi kakusta paljoa enää pelastaa, mutta uunin siivoaminen on keljua, joten laitoin sittenkin ritilän alle pellin. Lopulta kakkupohjani näytti tältä.


Oli muuten tiukassa. Ihan oikeasti.


Koska olin jo käyttänyt kaikki jauhot, sokeri oli vähissä ja leivinjauhe loppu, lähetin varmuuden vuoksi miehen varttia vailla yhdeksän lähikauppaan tämän ostoslistan kanssa. Listan viimeistä ostettavaa ei kuulemma löytynyt. Uutta pohjaa en lähtenyt vääntämään. Näillä mennään, mausta en mene takuuseen.


Viimeksi katastrofikeittiö kokkasi muuten tällä tavoin. Facebookista: "Aimo antaa ilmaisen vinkin. Jos et omista monitoimikonetta, älä yritä improvisoida tai muuten keittiösi näyttää siltä kuin siellä olisi kuvattu pornoelokuva".


Jätin vatkaimen kulhon reunalle "ihan vaan hetkeksi" ja kas kun kulho kippasi ja vatkain roiskia pärryytti valkuaisvaahdot kauniisti pitkin seiniä. Sunnuntai - Jotta onnistuisit aina.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Pushing Daisies tai kotoisammin puskee koiranputkee

Sub mainostaa näyttävänsä tammikuusta alkaen Pushing Daisies -sarjan. Vihdoinkin!

Pushing Daisies on varmasti tuttu, niille onnellisille, jotka ovat tilanneet Canal+ -kanavat. Meille Canal+ tuli olosuhteiden pakosta, sillä mies on innokas jalkapallofani, joten eri maiden liigaottelut on pakko katsoa. On vaan pakko. Canaliltahan tuota palloa sitten tulee ihan yllin kyllin.

Onneksi Canalilta tulee jalkapallon lisäksi myös leffoja. Ja mikä parasta myös aivan loistavia uutuussarjoja, jotka pyörivät Canalilla jo kauan ennen kuin ne tulevat pääkanaville. Esimerkiksi Housea tai Dexteriä katsotaan pääkanavilla melkein vuosi Canalin ensiesitysten jälkeen.


Mutta asiaan. Pushing Daisies on jännä, erikoinen, oikukas, värikäs ja ihanan ameliemainen. Sarjassa on voimakas kertojaääni ja upea oma maailma. Visuaalisesti on kuin Pushing Daisies olisi herättänyt parhaat lastensadut henkiin - ja antanut niille ripauksen rikosjännäriä ja aimo annoksen huumoria. Eikä romantiikkaakaan sovi unohtaa. Suosittelen.

Sarjan roolituskin on todella onnistunut. Päähenkilöt ehkä parhaiten: Chuck eli Anna Friel on keijukaismaisen kaunis ja minulle aiemmin tuntematon Ned eli Lee Pace on aivan uskomattoman komea kulmakarvoineen ja tuskaisine ilmeineen. Uuh. Suosittelen.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Korvatulpat! Valtakunta korvatulpista!

Yläkerrassa on taas soitettu viime aikoina musiikkia niin kovaa, että olen voinut kuulla laulajan housujen värin. Muu melu on ollut verrattavissa tuhannen marmorikuulan jyrinään. Olen tosiaankin kaivannut korvatulppia.

Varmaan vaikea arvata, että viime viikonloppuna yläkertalaisillamme oli taas bileet keskiviikosta sunnuntaihin. Musiikki ei ilmeisesti katso aikaa, mutta mikäs sen parempi paikka bilettää kuin oma koti. Olisipa se koti vaan jossain muualla kuin meidän kotimme yläpuolella.

Myönnän olevani kerrostaloasukkaaksi ehkä vähän liian herkkä melulle. Varsinkin perjantaina, kun vietin iltaa yksin kotoa miehen ollessa pikkujouluissa. En kuitenkaan mennyt yläkertaan meuhkaamaan, vaikka syytä kyllä olisi voinut olla. Hyvä minä.

Miehenikin oli melkoisen hyvä perjantaina. Hän soitteli kivasti pitkin iltaa ja tuli kotiin jo ennen kahta. Pikkujouluihin mies oli muuten ihan itse silittänyt paitansa ja muistanut jopa sammuttaa silitysraudan. Jos nyt joku väittää, että miehemme ovat vaihtuneet, niin minä en ainakaan vaihda takaisin.

(En muuten edelleenkään ole pakannut.)

Takaisin sateeseen

Lumi tuli ja meni. Olisi vaan ollut tällainen keli viikko sitten lauantaina, niin ei olisi ollut mitään hätää. No, hätäkin tuli ja meni. Uudella autolla olen ajanut jo vähän enemmän eikä iso kokokaan hirvitä enää yhtään. Hevonen on selätetty ja olen kammennut itseni ruhon päälle. Huh, mikä mielikuva.

Lumen kaikottua olen kyllä ollut entistä väsyneempi. Jumpalle olen ehtinyt harmillisen vähän, mutta päiväunimaassa on tullut vietettyä sitäkin enemmän aikaa. Eilen kaksi tuntia ja tänään tunti. Vähemmästäkin kai väsyy.

Tämä viikko on sitten yhtä lentämistä. Huomenna on lähtö kahdeksi päiväksi Tampereelle työporukan kanssa kehittymään ja pikkujouluilemaan. Tulemme takaisin keskiviikkona neljän korvilla ja säntään suorin vartaloin kerien toisiin pikkujouluihin Helsinkiin. Torstaina pitäisi sitten jaksaa käydä kaupassa ja siivota kämppä viikonloppua varten. Ei paha rasti, mutta veikkaan olevani vähemmän aurinkoinen näihin aikoihin torstaista.

Onneksi perjantaina on tiedossa kaikkea ihanaa ja kivaa. Rakkaat ystävämme tulevat kylään. Syömme meillä isommalla porukalla (kaiketi isomman porukan) ja menemme sitten illaksi ja yöksi Apulannan keikalle. Lauantaina on erään toisen ihanan ystävän 30-vuotisjuhlat, joita juhlitaan 50-luvun hengessä. Aikasta mukavalta kuulostaa. Eikö?

Nyt on kuitenkin ihan oikeasti pakattava tai olen todella pahassa pulassa aamulla, kun työkaveri poimii minut kyytiinsä. Kun vielä tietäisin mitä ottaa mukaan.