lauantai 11. heinäkuuta 2009

Yksin ja yhdessä

Mies on ensi viikolla työreissussa maanantaista keskiviikkoon - kulkematta lähtöruudun kautta. Miehen piti olla kesälomalla, mutta se on peruttu ensi viikolta.

Maanantaina on taas neuvola. Tiistaina on perhevalmennus. Menen molempiin yksin ja tänään rippijuhlien aiheuttamaa uupumusta lepäillessäni totesin, että ikävä tulee. Ihan salaa tirautin pienen kyyneleenkin, mutta se taitaa mennä enemmänkin väsymyksen piikkiin, joohan.

Valitettavasti ensi viikko on vasta alkusoittoa elokuulle, jolloin mies on viikot Lappeenrannassa töissä ja minä olen yksikseni. Käyn myös melkein kaikki loput neuvolakäynnit yksinäni.

Kävin kyllä neuvolalääkärissä viimeksi ilman miestä, aika kun oli niin pikaisesti varattu. Samoin ihan ensimmäinen neuvolakäynti oli yksinlentoa. Muuten mies on kyllä ollut kiinnostuneena ja sitkeästi - ja ennen kaikkea ihanasti - mukana.

On jotenkin ollut todella tärkeää kokea nämä käynnit yhdessä, molemmille kaikki on ollut samalla tavalla uutta ja jännittävää. Yhdessä näimme tammikuussa ensimmäistä kertaa vauvan sykkeen, yhdessä kuulimme maaliskuussa sykkeen ensimmäistä kertaa.

Muutenkin on tuntunut, että odotusaika on tuonut meitä lähemmäksi toisiamme. Mies huomioi, hellii, silittelee ja paijaa harva se päivä. Vaan mitäpä jos kokisin tämän kaiken yksin tai ainakin ilman lapsen isää? Monet tekevät niin, joko tarkoituksella tai tahtomattaan. Minusta tämä on tuntunut niin luontevalta ja ihanalta asialta jakaa mieheni kanssa, etten edes tohdi ajatella, miltä tuntuisi, jos asiat olisivat toisin.

Minulla vielä on helppoa, vaikka mies joutuukin reissaamaan poikkeuksellisen paljon lähiaikoina. Mies on kuitenkin olemassa. Kuulin viime viikonloppuna eräästä tutusta, samasta naisesta, jonka kohtasin maaliskuussa neuvolan käytävällä. Tämän naisen puoliso oli yllättäen kuollut edellisellä viikolla, ja nyt nainen odottaa heidän lastaan yksin.

2 kommenttia:

Susikairan akka kirjoitti...

Yritystä kirjoittaa jotain kommenttia, mutta tulin niin surulliseksi tuosta loppuosasta, että sanatkin katosivat kokonaan.

Voimia ja varjelusta tuolle naiselle lähetän ajatuksin.

Aimo kirjoitti...

Kamalan surullista, tosiaan. Eihän tuollaista pysty edes käsittämään.