maanantai 3. elokuuta 2009

Katastrofikeittiö ratsastaa jälleen

Tätä kakkua ei syödä. Tälle kakulle rakennetaan alttari.

Siinä missä onnistuin kakkupohjassa, epäonnistuin melkein kaikessa muussa.

Olin nimittäin juuri saanut mustikkamoussen väkerrettyä (tuoreiden mustikoiden lentonopeus on valtava - ainakin kun survoo niitä sauvasekoittimella), ja ryhdyin tekemään valkosuklaamoussea.

Ainekset kasaan: liivatteet, kaksi munaa, 0,5 dl sokeria, Flora Vispi, 200 g valkosuklaata. No, laitetaan reilusti vaan kaikki talouden valkosuklaat, kun sitä suklaata kuitenkin aina jää astian pohjalle. Suklaa sulamaan mikroon ja sitten hetkeksi koneelle, joka oli raahattu keittiöön tapahtumien keskipisteeseen.

Haistaako joku muukin palaneen käryä?

Se pirun suklaa paloi mikroon.


Kuvassa suklaa ei näytä niin kovin pahalta, mutta tässä vaiheessa suklaata on jo ehditty maistaa (yäkh) ja sekoittaa sekä todeta, että pilalla on.

Ja kello on vartin yli yhdeksän. Illalla.

Hätähän ei ole tämän näköinen (heh heh heh), ajattelin. Kyllä nyt keskustasta tähän aikaan valkosuklaata saa (heh heh heh heh). Olin jo ilmeisen harhainen.

Voin muuten kertoa, ettei saa. Ihan vaan jos joku ajatteli yrittää. Kävin toteamassa, että Aseman kioski, keskustan kolme (!) R-kioskia ja yksi elintarvikekioski olivat kiinni. Lisäksi voin kertoa, ettei Filmtownissa, Makuunissa eikä Minimarketissa ole valkosuklaata. Eikä myöskään Mamma Mariassa eikä Coffee Housessa. Onneksi Mamma Mariassa oli hyvännäköinen kokki, joka älysi flirttailla hikiselle ja isomahaiselle leipurille. Onneksi vaihdoin olohousut farkkuihin lähtiessäni ulos. Olin nimittäin ajatellut tekeväni vain lyhyen pyrähdyksen ulos - vähänpä tiesin.

Niin ja onneksi älysin soittaa Kirsikalle, jolla oli kuin olikin juuri sopiva määrä valkosuklaata.

Päästyäni tunnin reissulta kotiin, katsoin parhaaksi sulattaa arvosuklaan vesihauteessa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Suklaan sulaessa suloisesti vesihauteessa (kuvassa vasemmalla), päätin tehdä kakun ohjeen vastaisesti nurin päin. Siis ensin mustikka, sitten suklaa. Mustikkamousse kun oli jo ollut valmiina hyvän tovin. Sekoitin kostutusmaitoon vaniljasokeria ja ryhdyin puuhaan. Ainut vaan, että unohdin kostuttaa pohjan ennen moussen lisäämistä. Miten se voi olla mahdollista? Juurihan olin ottanut maidon ja sokerin ja sekoittanut ne. Juurihan olin ajatellut kostuttavani kakun.

Pysyin stoalaisen tyynenä ja kaavin moussen pohjasta (kuvassa takana oikealla), laitoin mousseen sotkemani pohjan syrjään, vaihdoin kelmut, otin toisen palan pohjaa, repäisin tämän palan pohjaa vahingossa kahtia ja kostutin sen. Edelleen pysyin tyynenä. Pelottavan tyynenä. Niin tyynenä, että antaisin tulevalle lapsellemme nimeksi Tyyne, jos hän olisi tyttö.

Kaikkien kommelluksien jälkeen kakku on nyt kasattu ja se on hyytymässä jääkaapissa. Keittiössä on kamala siivo, olen hikinen ja väsynyt. Harkitsen vakavasti leipomisharrastuksen lopettamista.

4 kommenttia:

Kirsikka kirjoitti...

Tai sitten vaan yksinkertaisesti ilmoitat miulle etukäteen kun alat leipoa. Voin käydä hommaamassa varastoon aineksia mahdollista yllättävää tarvetta ajatellen... :)

Anu kirjoitti...

Pirun sitkeä olet kyllä!!! Minä en totisesti olisi viitsinyt juosta valkosuklaan perässä ympäri kaupunkia. Kaiken tuon touhun keskellä kärsivällisyytesi riitti vielä valokuvien ottamiseenkin. Täytyy ihmetellä pitkää pinnaasi!

Aimo kirjoitti...

Kirsikka, mun on varmaan varoitettava koko lähitienoota seuraavaksi leipoessani ;)

Anu, tyyneys on valttia. Tosin ihmettelen itsekin, että pysyin niin rauhallisena. Pohjan revettyä totesin vain "tämäkin vielä".

Aimo kirjoitti...

Sain muuten väännettyä tämän(kin) kommelluksen miehen syyksi. Jos hän ei olisi ottanut tällä viikolla autoamme Lappeenrantaan, olisin voinut hakea valkosuklaata muutaman kilometrin päästä ABC-asemalta.