maanantai 10. elokuuta 2009

Minä itte!

Puuron voimalla pääsin Ikeaan. Pääsin tosin lähtemään vasta hiukan ennen kahta, sillä tarkoituksenani oli odotella antennimiestä.

Viime perjantaina postiluukustamme kolahti tällainen:

Jumalavita. Se on tiedote. Tiedote.

No, joka tapauksessa. Sisältö oli seuraavanlainen:

Maanantaina (siis tänään) joku asentaja tulisi käymään asunnossamme antenniverkkovian takia. Meillä ei kyllä ole ollut mitään ongelmia, mutta jollain muullahan talossamme voi ollakin (antenniverkko on taloyhtiössämme ketjussa, joten jos me katkaisemme antennikaapelin omassa asunnossamme, eivät yläpuolellamme asuvat näe telkkareistaan mitään).

Tässä muuttohässäkässä ei oikein kukaan vieras ole kovin tervetullut. Jotenkin oli myös sellainen kutina, että tällaisen vierailun takia joutuu yleensä siirtämään vaivalla kasattuja pahvilaatikkopinoja. Huoh.

Tiedote oli käyty tipauttamassa postiluukustamme meidän ollessamme kotona, mutta meille ei oltu soitettu emmekä ilmeisesti olleet kuulleet summeria. Isännöitsijällä on meille kyllä montakin puhelinnumeroa, mutta meille ei tullut muuta ilmoitusta viasta tai meidän osuudestamme siihen.

Isännöitsijämme on tavoitettavissa ainoastaan arkisin klo 8.00-12.00 eikä lapun tupsahtaessa luukusta häntä enää saanut puhelimen päähän. Omia yhteystietoja ei asentaja ollut antanut ja huoltoyhtiöstä ei asiaan saatu vastausta. Siispä odottelemaan maanantaihin.

Vaan ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Kello oli jo sen verran, että minun oli lähdettävä posottamaan kohti Ikeaa, joten jätin asentajalle välioveemme lapun, jossa ohjeistin soittamaan tullessaan. Parkkipaikallamme oli ko. firman auto, joten arvelin asentajan menevän asuntoomme pian. Puhelua ei kuitenkaan kuulunut ja kotiuduttuani kaikki oli ennallaan. Kukaan ei siis ollut käynyt. Mikä ihmeen järki on ilmoittaa tulosta, mutta sitten jättää tulematta? Kummallista.

Kummallista oli myös Ikeassa. Sain nimittäin kokeilla itsepalvelukassaa, joita Vantaan tavarataloon oli ilmestynyt iso liuta. Tavaroiden kanssa mentiin kosketusnäytön eteen ja ryhdyttiin lukemaan viivakoodeja. Ensin sininen kassi, sitten varsinaiset ostokset. Bliip, bliip, bliip. Sitten maksamaan. Kortinlukija oli samanlainen kuin monella muulla kassalla: Valitaan sovellus (luotolle vai pankille) ja annetaan tunnusluku. "Olette nyt 42,40 euroa köyhempi." Ostokset kassiin ja kohti autoa.

Helppoa. Pelottavan helppoa. Tähänkö kaikissa kaupoissa kohta mennään?

Koko ajan itsepalvelukassojen läheisyydessä oli henkilökuntaa avustamassa ja valvomassa. Minulla ei kuitenkaan ollut ongelmia enkä yrittänyt ujuttaa tuotteita kassiin lukematta viivakoodia, joten käytännössä koko touhu sujui ilman kontaktia henkilökuntaan. Kukaan ei edes moikannut.

Edelleen, kovin on helppoa touhua ja varmasti saattaa jopa näkyä tuotteiden hinnassa, kun ei tarvitse maksaa kassahenkilökunnan "huimia" palkkoja. Silti kaipaan maksutapahtumassa vanhaa kunnon palvelua, ihmiskontaktia. Siinäkin on jo mielestäni menty huonompaan suuntaan, sirukorttilukijoiden yleistyessä. Välillä kun tulee tunne, että pitäisi sanoa "kiitos, hei" laitteelle eikä kassahenkilölle.

Asiakaspalvelu, olkoonkin se vaikka "vain" rahastus kassalla, on oikeasti taitolaji eikä kaikkea voi laittaa asiakkaan tehtäväksi. Minulle itselleni tulee hyvä mieli, kun saan iloista, hyvää ja aitoa palvelua, ja hyvin usein käy niin, että kaupassa asioidessaan kohtaa ihmisen ainoastaan kassalla. Mitä käy, jos tämäkin ihmiskontakti viedään pois ja koneellistetaan?

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Luin muuten jostain että jos postilaatikkoon on tippunut mainos tai esite tällä nimenomaisella tyylillä (kera kirjoitusvirheiden) niin huoltomiehen ammattitaito on taattu!
-Elisa