maanantai 7. syyskuuta 2009

Omenamehu ei ole koskaan maistunut paremmalta

Varoitus: Tässä postauksessa synnytetään. Tämä postaus on myös pitkä.

Viikko sitten lauantaina, 29. elokuuta laukkasimme kaupoilla. Ostimme uudet kiuaskivet ja mies ihastui uuteen telkkariin. Ihan tavallista meininkiä siis. Kotiin tultuamme mies pesi kiuaskivet ja latoi ne paikoilleen. Kävimme saunassa ja lähdimme sitten vielä vuokraamaan elokuvaa. Hiukan tuli kiire videovuokraamoon, joka menee kiinni kymmeneltä, mutta olimme siellä puolen aikoihin.

Siellä Makuunissa lapsivesikin sitten meni. Eräs tuttavani kommentoi Facebook-statustani (pitäähän tällaiset päivittää), että on siinä ollut Makuunin työntekijällä erilainen työvuoro. Onneksi lapsivettä ei siinä vaiheessa tullut vielä niin kamalasti - vähän niin kuin olisin laskenut housuun. En siis jättänyt jälkeeni siivottavaa.

Neuvolan ohje oli ollut, että lapsiveden mentyä on lähdettävä synnärille, joten sinne myös suuntasimme miehen kanssa kodin kautta. Kotoa piti noutaa kauan sitten pakattu synnärilaukku, päivittää blogi ja vaihtaa housut. Nappasin vielä vauvalle koiruliinin (kuvassa) mukaan.


Menimme synnärille, jossa minut otettiin ensin yksin esitutkimushuoneeseen. Siirryin tutkimuspöydälle roiskien lapsivettä ympäriinsä. Mitään merkittävää muutosta ei ollut vielä tapahtunut eikä minulla oikein ollut supistuksiakaan. Minulta mitattiin verenpaine, joka oli aivan huimissa lukemissa. Kätilö kirjasi papereihin, että äiti "taitaa olla vähän täpinöissään". No joo, kuka nyt ei olisi? 

Kätilö kysyi synnytystoiveeni, ja kerroin haluavani mennä mahdollisimman rennosti (heh heh). Mikäli olisin ihan holtiton, saisi mieheni päättää. Esitin myös toiveen, ettei välilihaa leikattaisi.

Tutkimuksen jälkeen minut pistettiin kylkiasentoon ja mahan päälle kiinnitettiin anturit mittaamaan sykettä ja supistuksia. Kätilö poistui ja mies pääsi sisään huoneeseen odottelemaan kanssani. Tässä vaiheessa lapsivettä valui lorisemalla lattialle. Oli pakko pyytää miestä istumaan kauemmas, ettei hänen kenkänsä olisi kastuneet.

Kätilö tuli takaisin huoneeseen ja keskustelimme vaihtoehdoista. Voisimme vielä mennä kotiin odottelemaan tai sitten jäädä synnärille. Valitsimme jälkimmäisen ja sain luvan mennä suihkuun sekä vaihtaa sairaalavaatteet päälleni.

Suihkun jälkeen siviilivaatteeni tultiin hakemaan. Annoin tosin vain kenkäni matkaan, sillä kaikki muu mahtui synnytyslaukkuun.

Kymmenen jälkeen kätilö pelmahti taas sisään ja kertoi tilanteen muuttuneen. Synnäri olisi aivan täysi, joten pitäisi mennä joko kotiin tai sitten yläkertaan synnyttäjien osastolle. Valitsimme osaston, sillä - no niin no - kenkäni oli jo viety. Olin jo sairaalan vermeissä.

Kipusimme miehen kanssa yläkertaan seikkaultuamme ensin pimeän sairaalaan käytävillä. Hankala ja sokkeloinen paikka. Minua alkoi jo supistelemaan.

Osastolla kuulimme, ettei mieheni saisi jäädä sinne kanssani odottelemaan. Hän voisi kyllä olla paikalla hetken. Puoli kahdentoista aikaan lähetin miehen kotiin nukkumaan, annoin luvan avata isyyspakkauksen ja jatkoin yksinäni koventuvien supistuksien tunnustelua. Kahden ja kolmen välillä supistukset kävivät todella kipeiksi. Osastolla oli tarjolla kivunlievitykseksi kipupiikkiä, lämmintä suihkua ja jyväpusseja. Jee. Olisi ollut edes mies läsnä.

Supistukset olivat (myöhempään nähden) vielä melko pieniä, mutta tulivat säännöllisesti. Kokeilin kaikkia kolmea kivunlievitystä, jonka seurauksena oksensin suihkuun. Se vielä puuttuikin. Koko raskausaikana en ollut oksennellut ja nyt sitten.

En saanut koko yönä unta ja ainoastaan kävelystä sain hiukan apua kipuihin. Kyselin moneen otteeseen pääsyä synnärille. En kuulemma ollut avautunut tarpeeksi, sydänäänet olivat ok, supistukset lieviä (ja pah), joten piti vain odotella.

Ennen kuutta ryhdyin hankalaksi. Tivasin taas pääsyä synnärille ja kätilö kysyi vastauksesi, että ettenkö olisi kuitenkin aamukahdeksaan saakka osastolla. Kysyin mitä silloin tapahtuisi. Ei kuulemma mitään, joten sanoin haluavani synnärille ja heti. Kuudelta soitin miehelle, että nyt sopii tulla.

Vaadin kävellä synnärille, ja matkaan menikin sitten puoli tuntia supistusten takia. Synnytyssalissa sain kuulla, että mieheni oli ehtinyt paikalle jo ennen minua. Nopeaa toimintaa.

Minut vastaanottanut kätilö oli vielä työvuorossa. Ei kuulemma uskonut näkevänsä minua vuoronsa aikana. Hän oli jo päättänyt puolestani, että ensin mennään ilokaasulla ja sitten otetaa epiduraali. Oli vähän ällikällä löyty, mutta en pistänyt hanttiinkaan. Opin myöhemmin aamun aikana, ettei näille kätilöille muutenkaan kannata pistää hanttiin. Naiset olivat varsinaisia vääpeleitä.

Kätilö istutti minut kiikkutuoliin (ihanaa!), opasti käyttämään ilokaasumaskia ja laski sitten mieheni sisään. Seuraava vuoro jatkaisi kanssani. En tiedä kummalla oli voimakkaampi kipua lievittävä vaikutus, miehelläni vai ilokaasulla. Olen taipuvainen kallistumaan miehen vaikutukseen. Olin äärettömän onnellinen, että vihdoinkin sain miehen tuekseni.

Kiikuttelin käyräpiuhat mahalla keinutuolissa ja alkuhapuilun jälkeen pääsin jyvälle ilokaasusta. Uusi kätilö ja kätilöopiskelija kävivät hetken päästä kääntämässä voimakkuutta isommalle, mutta siitä ei ollut apua. Päinvastoin! Osastolla juomani mehu ja vaivalla syömäni omena lähtivät paluumatkalle.

Ilokaasua säädettiin pienemmälle ja hetken kiikuttelun jälkeen piuhat otettiin pois ja pääsin käymään vessassa. Vessan jälkeen katsottiin alakerran tilanne, joka oli jo sen verran hyvä, että jäinkin siitä makuulle ja sain käteeni tipan. Sen verran piti kontrolloida, että kysyin tipan sisältöä. Nesteytystä vielä tässä vaiheessa. Vauvan päähän laitettiin anturi mittaamaan sykettä, supistusanturi jäi edelleen mahalleni.

Supistukset olivat jo todella voimakkaat. Kätilö valmisteli epiduraalin, mutta sitä ei voitukaan antaa, sillä anestesialääkäri ei päässyt paikalle. Nukkumatin ja epiduraalin sijasta sain paikalle päivystävän gynekologin ja kohdunkaulan puudutteen. En ollut ollenkaan pahoillani. En ollut edes halunnut epiduraalia. Puudutteelle ei tosin ollut enää paikkaa kuin toisella puolella ihan pikkuisen, joten sen vaikutus oli lähes olematon. Enemmän tukea sain miehestäni, joka jaksoi tsempata ja tukea ihan fyysisestikin. Kätilö toi minulle omenamehua ja taivaan portit aukenivat, omenamehu ei ole koskaan maistunut paremmalta.

Tässä välissä saattoi tapahtua jotain tai sitten ei. En ole aivan varma. Supistukset olivat kuitenkin jo todella kovia ja sain ruveta ponnistamaan. Jätin ilomielin ilokaasumaskin sivuun, se haisi aivan kamalalle. Kokeilin ensin puoli-istuvassa asennossa, sitten polviseisonnassa, mutta sänky oli niin pehmeä, etten saanut tarpeeksi tukea, vaikka sainkin nojata mieheen ihan kunnolla. Kysyin kätilöltä suosituksia ja hän sanoi, että ensisynnyttäjät laitetaan yleensä kylkimakuulle tai puoli-istuvaan asentoon, mutta "äiti nyt kokeilkoon".

Palasin puoli-istuvaan asentoon. Supistuksia nopeutettiin vielä tipalla ja olisiko vartin vai kahdenkymmenen minuutin (ja usean supistuksen) päästä, kun poika sitten syntyi. Kello oli joka tapauksessa 9.37 (en tarkkaillut kelloa, sain lukea syntymäajan pienestä keltaisesta lapusta). Pojan tullessa ulos olisin voinut sanoa kauniimmin kuin "voi saatana", mutta siinä tilanteessa suusta taitaa päästä ihan mitä tahansa.

Tummatukkainen pieni poika laskettiin rinnalleni ja hänen päähänsä laitettiin myssy. Siinä hän nyt oli. Miehen kanssa katsoimme vauvaa, sitten toisiamme. Ihan uskomaton tunne. Uskomattoman epätodellinen olo. Kaikki kivut loppuivat kuin seinään - kolmen tikin laittaminen tosin nippasi hiukan ilkeästi (enhän minäkään sentään terästä ole).


Poika pääsi pesulle ja sitten punnitukseen ja mitattavaksi. Minä hoipuin suihkuun. Suihkun jälkeen sain ruokaa ja lisää sitä ihanaa omenamehua. Mies sai kapaloidun vauvan syliinsä. Siinä sitten istuimme me kolme. Aika hurjaa.

9 kommenttia:

Kirsikka kirjoitti...

"Voi saatana."

Niin Aimoa, niin Aimoa. :D

Mutta miksi siippa ei saanut olla yöllä sun tykönäsi? Sitä jäin ihmettelemään.

Holly kirjoitti...

Jo vain! Minulla avautumisvaihe kesti 16 tuntia ja itse ponnistus 15 minuuttia. Ajattelin, että saatana, nyt ulos sieltä ja vähän äkkiä! Kätilö sanoi, ettei ikinä kuvitellut ponnistusvaiheen menevän niin nopeasti, kun alkua tahkottiin ni-i-i-in kauan.

Ponnistusta muuten auttaa, kun puhaltaa suullaan ikäänkuin kynttilän liekkiä sammuksiin siten, että liekki lepattaa koko ajan pienellä liekillä. Sillä saa just oikean otteen mös alapäähän... No, joo, turha sitä on enää tässä vaiheessa sanoa.

Olisin voinut tappaa kätilöni ja sen opiskelijan... samoin pari lääkäriä, mieheni ja kaikki lähelle tulevat. No, Jones ei tietysti ollut synnytyksessä paikalla, kun se pelkäsi saavansa traumoja. Heh!

Sipulix kirjoitti...

Hauska juttu muuten, olen myös yökkäillyt ja oksentanut ilokaasua, minustakin se haisi jossain vaiheessa aivan järkyttävälle! Vieläkin pyörii päässä kun ajattelen sitä oloa, yööhöhgghgh- ihana poika teillä!!!

Piula kirjoitti...

Paljon onnea vanhemmille pienen johdosta! Kovin suloinen poika!(: Ihan liikutuin(:

Stansta kirjoitti...

PALJON PALJON ONNEA koko perheelle...♪♪♫♪♪...ihania ja nautinnollisia päiviä! :)

Saanel kirjoitti...

Suuren suuret onnittelut pienelle perheelle! Oli ihanaa lukea pitkästä aikaa synnytyskertomus.( tuli mieleen omat synnytykset ja kas vain, aika oli kullannut muitot ja nyt ne kaikki tuntuu vain ja ainoastaan ihanalle : ))

Susikairan akka kirjoitti...

Olen käynyt lukemassa tämän vaikka kuinka monta kertaa ja aina vaan alkaa niiskututtaa. Kiitos, että jaksoit kirjoittaa koko tapahtuman:)

Sari kirjoitti...

Onneksi olkoon pikku prinssistä!

Tuo "voi saatana" kommetti on niin tuttua, jotain yhtä fiksua sitä on tullut itsekin hoettua maagisella hetkellä, varsinkin ensimmäisen kohdalla. :D

Iirismaria kirjoitti...

Onnea, onnea, ihan täällä herkistyin ja välillä nauraa rätkätin, kun lapsivettä lorisi lattialle niin että kengät meinas kastua. Tammikuussa tullaan perässä, siksikin oli hauska lukea. Oli kovin mukavaa tulla hetken tauon jälkeen katsomaan tänne blogiin ja huomata että kas, lapsi on jo maailmassa ja kaikki hienosti. Niisk, niisk ja onnea, onnea :)