keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Vauva-arkea ja neuvolaa


Täällä eletään varmasti aika tavallista vauva-arkea. Ei liene yllättävää, että vauva syö, nukkuu, kakkaa ja pissaa. Monesti pissa lirahtaa hoitopöydälle vaippaa vaihtaessa tai viimeistään pesulle lähdettäessä (kuten tänään, kahdesti). Toistaiseksi on ollut naurussa pitelemistä.

Mahaa vauvalla kipristää aika ajoin, mutta onneksi se on vielä melko vähäistä ja tilanteen laukaisee yleensä mojova pieru. Siinä sitten kaksi aikuista ihmistä nauraa mahat kippurassa pienen lapsen suolen toiminnalle - on vauvalla ainakin äänitehosteet kunnossa.

Vaan silloin ei kyllä naurata, kun vauvalla kipristää mahaa oikein kunnolla, sillä tavoin, että koko pieni kaveri on ihan kippurassa. Silloin sen hetken tuntuu todella pahalta. Voi pientä raukkaa.

Ensimmäiset päivät vauva nukkui aina syötyään. Tällä viikolla hän on ollut enemmän hereillä ja katsoa tillittänyt meitä lähes yhtä tiiviisti kuin me häntä. 
On lähes pelottavaa, miten mieheni näköinen vauva onkaan. Tällä hetkellä näyttää siltä, että vauva on perinyt minulta vain korvannipukan, ei edes koko korvaa, vaan puolikkaan.

 

Niin ja kotimeijeri on täydessä toiminnassa. Vauva on selkeästi ollut ruoka-aikaan kotona. Viime perjantaina oli neuvolan kotikäynti, jonka siis piti olla äitiysneuvolakäynti, mutta vauva päättikin toisin. Tuolloin punnituksessa vauva oli jo lähes syntymäpainossaan. Katsotaan mitä ensi viikon ensimmäinen oikea vauvaneuvola sanoo.

Oli hiukan jännittävää päästää neuvolan täti kotikäynnille, emmehän olleet ehtineet tutustua häneen kovin hyvin. Mieskin oli päässyt uuteen neuvolaan mukaan vain kerran. Päätin kuitenkin, etten ota stressiä. Eihän kotikäynnin tarkoitus ole arvostella kotiamme.

Neuvolan tätiä kyllä tuntui jännittävän. Olin jo puhelimessa kertonut meille syntyneen pojan ja ihan poikamaiset vaatteet vauvalla oli päällään, kun neuvolan täti kutsui rakkautemme hedelmää neidiksi. Seuraavaksi hän ehdotti meille isyyden tunnustamista ensireissuksi ulkomaailmaan, meillä kun on eri sukunimi. Miehen kanssa totesimme, että se reissu kyllä jää tekemättä, sillä olemme naimisissa. Muuten käynti meni mutkattomasti. Mitä nyt neuvolan tädin pestessä käsiään elehdimme miehen kanssa toisillemme: "Pitäiskö keittää kahvit?"

2 kommenttia:

Sipulix kirjoitti...

:D kuulostaa mukavalle :D ja näyttää! Elähän palellulta meijeriä!

Holly kirjoitti...

Muistan vastaavan neuvolatädin vierailun. Se oli syvältä. Lapsi ei ollut itkenyt lainkaan kotona ollessa, mutta tädin piti päästä kaivamaan räkää vauvan nenästä ja hän tökkäsi pitkänpitkän pumpulitikun (sellaisen paljon pidemmän kuin kaupan pumpulitikut) vauvan sieraimeen ja siitä alkoi huuto. Koin koko vierailun ihan turhaksi. Ja sitä paitsi inhoan kaikkea sairaalaväkeä ylikovaa, kuten ehkä olet huomannut :).

Joka tapauksessa vauva on ihana eikä sen saa antaa itkeä. Minä olen sitä mieltä, että vauvat eivät itke turhaan, vaan niillä on aina jokin oikea syy itkuun. Ja siihen syyhyn pitäisi osata tarttua. Toivottavasti masukivut eivät ylly pahoiksi. Sitten vain ajelulle ja kun ette enää jaksa ajella, tulette kotiin ja laitatte föönin hurisemaan ja heijaatte vauvaa. Toimii sekin aikansa autoajelun korvikkeena, ehkä. :)