maanantai 27. huhtikuuta 2009

"Mitä kaltaisesi leidi tekee tällaisessa paikassa?"

"Olen jumissa. Entäpä itse, käytsä usein täällä?"

Kävimme katsomassa erästä tonttia erään hiekkatien päässä. Hiukan oli kelirikkoa. Lopun saattaa arvatakin.

Auto upposi apukuskin puolelta pohjaansa myöten mutaan. Sellaiseen inhottavan paksuun ja tahmeaan mutaan.

Onneksi auton perässä (kirveen ja retkilapion lisäksi) oli kumisaappaat sekä minulle että kuskina toimineelle miehelleni. Kas, tällä kertaa en ollutkaan minä töhöilemässä ratin takana. Tosin miehen puolustukseksi on sanottava, että paikka oli todella paha.

Summailimme sitten siinä tilannetta. Auto ei inahtanutkaan paikaltaan, vaikka yritimme kaikkemme (tai no mies yritti ja minä istuin ratin takana). Kutsuimme paikalle miehen työkaverin, joka oli talvella kampeamassa autoamme ylös. Siis sitä autoa, jonka minä ajoin katolleen.

Miehen kaverikin meinasi jäädä autoineen jumiin, joten emme edes lähteneet yrittämään hinausta hänen avullaan.

Onneksi autossa on vakuutukset kunnossa. Saimme vakuutusyhtiön kautta hinauspalvelun numeron (taas kerran) ja hinausauto oli paikalla alle puolessa tunnissa.

Karautettuaan paikalle, hinauspalvelun kaveri kysyi minulta, mitä kaltaiseni leidi tällaisessa paikassa tekee. Vastasin kuten pitääkin ja tämä kaveri kertoi, että on kuin onkin käynyt kyseisessä paikassa usein. Paha paikka, kuten sanoin.

Auto nytkähti ylös helposti eikä siinä onneksi ollut edes vaurioita. Mitä nyt toinen kylki aivan mudassa. Siinäpä hyvä syy käydä pesettämässä auto.

Mutta ne kumisaappaat! Ihan ehdoton varustus autossa. Koskaan ei voi tietää, mihin pulaan sitä joutuu. Mies tosin muisti mainita, että Landcruiserilla ei vastaavasta pinteestä olisi ollut tietoakaan.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Tuliainen

Meillä kävi tänään vieraana vanhempineen eräs nuori neiti, jolla tulee olemaan tasan vuosi ikäeroa poikamme kanssa. Sekä vauva että äitinsä olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia, mutta juttu sujui kuin vanhoilla tekijöillä ja vauva oli mukavan välitön.

Saimme tuliaiseksi pullon viiniä, alkoholitonta punaviiniä. Hiukan pisti hymyilyttämään sinäänsä kaunis ajatus. Minä kun en juo lainkaan punaviiniä, eikä alkoholiton viini nyt kovin paljoa houkuttele muutenkaan.

Miehelle totesin jo aikaisemmin, että kuohuviini kyllä maistuisi, mutta taidan ihan suosiolla tyytyä syyskuuhun asti alkoholittomaan simaan (näin kausituotteena ainakin) ja ihan tavalliseen hanaveteen.

Munaus

Kakku maistui liikaa munalta. Olisi pitänyt maistaa se jo pohjasta, mutta silloin eivät hälytyskellot soineet tarpeeksi kovaa. Kahvipöydässä oli jo turha rykiä. Oma palani jäi syömättä, mutta vieraat eivät onneksi protestoineet.

Toinen munaus roikkuu parvekkeella. Minä, vannoutunut leikkokukkien ystävä ja kaikkien ruukkukasvien tappaja haksahdin orvokkiamppeliin.

En edes tiedä, miten ja milloin sitä pitäisi kastella. Sen verran tiedän, että alkukevään orvokit ovat kestäviä kavereita ja orvokit noin ylipäätänsäkin kestävät kylmää.


Tämän päivän näyttöä (ja myös itseäni) piristääkseni ostin myös pienen kukkakimpun neilikoista ja ruusuista. Kimppu toi hyvää karmaa, sillä aurinkoisesta päivästä huolimatta kävijöitä oli kymmenen. Tätä kertaa suurempi tungos oli vain ensiesittelyssä, jolloin kämppäämme ahtautui kaksitoista innokasta.

Näistä kävijöistä oli kuulemma muutama ihan potentiaalinen ja perjantain yksityisnäyttöläinenkin jäi vakavasti harkitsemaan tarjouksen jättämistä. Ehkä en ihan turhaan ole pakkaillut.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Aurinko! Lämpö! Kakku!

Ihanan aurinkoinen ja lämmin päivä. Tässä ihan rupeaa haikailemaan oman pihan perään (tai perälle).

Menin aamuisten torkkujen jälkeen ystävän kanssa kaupungille. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa, vaihtaa kuulumisia ja kahvitella - sellaisia kivoja tyttöjen juttuja. Kävimme Marimekon ystävämyynnissä, kirppiksellä ja shoppailemassa.

Kirppis oli sama, jossa minulla on ollut pöytä viikon. Paljon vaatteita oli mennyt, mutta monta riepua roikkui vielä tangolla. Päätin jatkaa myyntiä vielä viikon, sillä aikomuksenani on päästä kaikista vaatteista eroon.

Otin mukaani kirppikseltä tähän asti tienaamani rahat, pöytävuokran jälkeen 40,90 euroa. Raha takataskussa oli hyvä mennä shoppailemaan. Hennesiltä mukaani tarttui kahdet äitiyshousut, paita ja trikoopaitis. Hennesille meni nopeasti tuo kirppiksellä tienaamani summa tuplasti. Myyjän kanssa totesimmekin, että lapset tulevat kalliiksi jo raskausaikana.

Menin shoppailun jälkeen mieheni kanssa satamaan syömään, nauttimaan auringosta ja kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä.

Nyt valmistaudun huomisia vieraita varten leipomalla viskijuustokakun. Kun kakku on valmis, siirryn miehen viereen tuohon sohvalle torkuille. Mmmmhh, torkuille.

Öykkäreitä onko heitä

Eilen oli viimeinen kerta bailatinoa. Olemme työporukalla tahkonneet kuvioita eräällä koululla perjantaisin koko syksyn ja talven.

Jotain on jäänyt päähän, mutta paljon on vielä sisäistämättä. Hauskaa on silti ollut, ainakin nauraessa omille toilailuille.

Viimeisellä kerralla tunnilla tosin toilaili ihan toiset henkilöt. Parikymmentä minuuttia ennen tuntimme loppua jumppasaliin paukkasi nainen täysissä vetimissä keskeyttäen tuntimme, ja rupesi tiukkaamaan ohjaajaltamme, kenen tavarat on jätetty naisten pukuhuoneeseen.

No, meidänpä tietenkin, meillehän pukuhuone ja jumppasali olivat varattu. Nainen kuitenkin oli myös varannut naisten pukuhuoneen ja sen jatkona olevan saunan. Hän halusi meidät tavaroinemme pois saman tien. Jos jäisimme sinne, oli nainen sitä mieltä, ettei meitä paranisi haitata pukuhuoneeseen tulevat seuralaisensa, siis aikuinen mies ja lapset.

Kerroimme meillä olevan vielä varauksen ja neuvoimme naista kääntymään vahtimestarien puoleen. Eihän tilavaraukset meidän ongelmamme ole. Kerroimme myös, että miesten puolen pukuhuone ja sauna ovat vapaana. He voisivat mennä sinne.

Tähän nainen ei kuitenkaan missään nimessä suostunut.

Lähdin näyttämään keuhkoavalle naiselle miesten puolta, sillä minun piti joka tapauksessa käydä vessassa - sattuneesta syystä. Käytävässä naisen puoliso kävi täydellä höngällä kimppuuni. Heillä kuulemma oli varaus ja he eivät Helsingistä asti tulleina suostuneet jakamaan pukuhuonetta kanssamme.

Nainen lähti selvittämään miesten pukuhuoneen tilannetta vaksien luokse ja mies jäi huutamaan minulle. Yritin rauhoitella miestä ja selittää miesten pukuhuoneen ja saunan olevan täysin vapaat, ja että vaksit kyllä hoitaisivat tilavarausasiat. Meillä oli kuitenkin varausta vielä jäljellä, emmekä halunneet jakaa pukuhuonetta tämän miehen ja melkein aikuisten poikien kanssa.

Järkipuheet eivät auttaneet, vaan miehen oli päästävä naisten puolelle. Hän marssi ohitseni pukkariimme huutaen, että tavarat lähtevät nyt. Joko me kantaisimme ne pois tai sitten sen tekisi hän.

Kun menin perässä pukuhuoneeseen, mies oli jo ottanut työkaverini tavarat käteensä. Hermostuin niin paljon, että sykemittari piippasi liian korkean sykkeen merkiksi. Sanoin melkein kahta päätä pidemmälle ja varmasti kolme kertaa painavammalle miehelle tuikasti, että tavarat on syytä laskea saman tien niille sijoilleen ja ruveta käyttäymään kuin aikuiset. Miehen pojat inisivät taustalla "isi, mennään sinne miesten puolelle".

Mies suostui laskemaan tavarat, mutta parkkeerasi pukuhuoneen ulkopuolelle ilmoittaen, että meillä olisi seitsemän minuuttia aikaa roudata tavaramme pois. Ja hän ottaisi aikaa.

Miehen vaimo tuli takaisin ja pelasti (no, pelasti ja pelasti) tilanteen sanomalla, että miesten puoli oli kuin olikin tyhjä. No shit. He voisivat mennä sittenkin sinne.

Kuitenkin lähtiessään sain niskaani kovan huutoryöpyn. Oli kuulemma kovin kummallista, etteivät he päässeet varaamaansa pukuhuoneeseen. Ihan kuin se olisi meidän ongelmamme.

Tunnin loppu oli osaltani pahasti pilalla, vaikka kookkaan öykkärin ylimääräinen jännitys olikin saanut sykkeeni kohoamaan reippaasti. Kävipä niin, että sykemittarin mukaan tuolla vikalla tunnilla kaloreita kului enemmän kuin koskaan.

torstai 23. huhtikuuta 2009

Suhteellinen käsite

Maailma on täynnä suhteellisia käsitteitä. Osuvasti on sanottu mm. minuutin pituudesta. Se kun tuntuu riippuvan siitä, kummalla puolella vessan ovea sattuu olemaan.

Tänään törmäsin Facebookissa siihen, kuinka viikko voi olla yhdelle aivan liian lyhyt ja toiselle taas tolkuttoman pitkä.

Se taitaa riippua ihan siitä, kuinka veemäinen työviikko on ollut takana.

Poika ponteva

Kovasti on tänään potkittu.

Mukava harjoitusmaali on ollut mm. virtsarakko. Työpöydän äärellä ei ilmeisesti saisi kovin kauaa homehtua ja pitkät palaverit ovat jälkikasvusta tylsiä.

Saatan vaikuttaa mielipuoliselta hymyillessäni itsekseni mitä kummallisimmissa tilanteissa. Jotenkin on vaan hauskaa, että vauva ilmoittelee itsestään niin kovin pontevasti.

Kinkkistä pulmaa ratkaistessani, potki vauva minua hereille. Aivan kuin muistuttaakseen, että onhan maailmassa muutakin kuin kyselytutkimukset.

Koti näyttää taas kodilta

Tai ainakin melkein.

Asuntomme ostajaehdokas on alkuviikosta herätetty koomasta, johon hänent vaivutettiin kymmenisen päivää sitten.

Koska kauppoja ei ole vielä ehditty tehdä, ja ostajaehdokaskin oli vasta matkalla tekemään kirjallista tarjousta, kun joutuikin lääkäriin, jatkuu asuntomme myynti. Pidämme kuitenkin nämä ostajat ajan tasalla asioista ja heille olemme ensisijaisesti myymässä. Sattuneesta syystä heillä on omat(kin) suunnitelmat hiukan jäissä. Toivottavasti tämä mukava mies kuitenkin toipuu, josnyt ei ostamaan asuntoamme, niin ainakin muuten.

Huomenna on yksityisnäyttö ja sunnuntaina yleisnäyttö. Kämppä alkoi näyttää kovin kaljulta ilman tauluja ja kirjoja, joten avasin yhden pahvilaatikon ja laiton muutamat kuvat seinille. Kirjoja en sentään viitsinyt purkaa laatikoista.

Suurin osa pakatuista pahvilaatikoista on joko siistissä pinossa työhuoneessa (voi miestäni) tai vaatekomerossa. Välittäjä kyllä tietää selittää tilanteen katsojille, mutta epäilen, ettei näillä kerroilla tule yhtä monta kommenttia kauniista kodista. Heh heh.

Jännä on kuitenkin huomata, miten suuri vaikutus omilla kuvilla on. Asuntomme näyttää taas kodilta, kun sain muutaman kuvan esille.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Oh boy!

Kävimme tänään rakenne- ja 4D-ultrassa. Kaikki on paremmin kuin hyvin. Onneksi!

Alkuraskaudessa oli nimittäin sen verran reippaasti draamaa, että enempää ei olisikaan tarvinnut.

Ultrassa selvisi myös vauvan sukupuoli ja lääkäri innostui tulostamaan meille mielettömän nipun kuvia.

Rakenneultra ja 4D 22. huhtikuuta

Kävimme sitten kuitenkin varaamassani 4D-ultrassa, ja siinä samalla tehtiin rakenneultra, jota kotikaupunki ei vielä tänä vuonna tarjoa.

Olen tuntenut liikkeet jo kuun alusta, mutta siltikin on hetkiä, jolloin en edes muista olevani raskaana. Tänään tosin oli maha jo tiellä, kun avasin jääkaappia.

Mies ei vielä tunne liikkeitä, vaikka olen monesti houkutellut hänet tunnustelemaan. Itse tunnen jo varsinkin iltaisin osan liikkeistä kädelläni.

Aamulla oli siis edessä 4D-ultra gynekologillani.

En koskaan muista kiittää tätä lääkäriä itseään, mutta hän on valtavan ihana persoona, joka ottaa aina vastaan niin hyväntuulisena. Hän jaksaa kuunnella ja olla kannustava. Sama vastaanotto oli tänäänkin. Erityisen mukavaa oli, miten ihanasti hän huomioi tulevan isän.

Aluksi lääkäri kyseli kuulumisia ja miten olen voinut. Sitten hän kertoi tutkimuksesta ja siitä, kuinka vauva voi halutessaan näyttää kaiken tai sitten olla sellaisella siilisykkyrällä, ettemme näe mitään. Sanoimme, että sukupuolen saa kertoa meille, mikäli se näkyy.

Asetuin tutkimuspöydälle ja lääkäri levitti mahalleni aimo annoksen geeliä. Hyvin pian ruudulla kurkkikin notkea vauvamme varpaat otsassa kiinni.


Vauvalla oli aivan mieheni nenä sekä kaikki sormet ja varpaat. Rakenneultran puolella kaikki oli kunnossa.

Juttelimme sukupuolesta, ja kerroimme meille olevan aivan sama kumpi sieltä on tulossa. Mies kertoi epäilevänsä poikaa ja juuri siinä samassa ruudulla vilahti jotain. "Oliko tuossa kivekset?", kysyin. Nehän ne oli. Oh boy, poika sieltä on tulossa.


Kävimme ultran jälkeen kahvilla ennen kuin mies heitti minut töihin ja päivän ensimmäiseen palaveriin. Olimme molemmat aivan äimän käkenä. Molemmilla oli sama hassu tunne siitä, että nyt tämä vauva on todellinen.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Primitiivireaktioita keskustassa

Lähdin kävelylenkille toipumaan väsymyksestä ja koko päivän piinanneesta päänsärystä.

Päänsärky tosin meinasi pahentua monikymmenkertaiseksi heti lenkin aluksi, kun eräs tukevassa humalassa ollut mies käveli minua vastaan takapihallamme.

Mies ei ollut taloyhtiömme eikä viereisenkään asukas, vaan läheisen ravitsemusliikkeen asiakas. Näillä asiakkailla on varsinkin iltaisin ja öisin kiva tapa tulla toimittamaan se pienempi hätä takapihallemme, ja niissä aikeissa aavistin tuonkin miehen olevan.

Jos olisin ollut fiksu, olisin vain mennyt menojani, mutta tämä virtsareissu tapahtui aivan päivänvalossa ja olin jo valmiiksi ärtynyt.

Joten tästä syystä löysin itseni huutamassa suoraa huutoa ventovieraalle humalaiselle, joka kusta lorotti takaovea vasten. Eihän se enää tietenkään tilannetta mihinkään muuttanut.

Keskustaelämässä on haittapuolensa, mutta ihan kaikkea ei mielestäni tarvitse sietää.

Niin, ja jos joku kysyy, syytän hormoneja.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Kauppa kannattaa

Kaupantekotilaisuutemme peruuntui viime torstailta, vielä ei ole uutta aikaa sovittu. Ihan ei tee mieli kyselläkään kovin innokkaasti aikatauluista

Ostaja sairastui ja joutui 40 asteen kuumeessa nestettä keuhkoissaan sairaalaan. Täytyy vaan toivoa, että mies toipuu - eikä pelkästään asuntokauppojen takia.

Nyt on sattuneesta syystä pakkausinto hiipunut. Ei ole mieltä tunkea kämppää täyteen laatikoita, kun emme tiedä, miten kauan niiden kanssa joudumme asumaan.

Ihan en ole kuitenkaan laiskotellut. Kävin lauantaina laittamassa vinttikomeron sellaiseen kuntoon, että sen kun haemme tavaramme sieltä pois.

Vintiltä tarttui mukaan jos jonkinlaista tarpeetonta tavaraa. Uusi osoite näille oli kirpputori, jonne kiikutin sunnuntaina aikamoisen kasan vaatteita ja tavaraa. Ainakin näääääin paljon.

(Matkalaukku ei mennyt myyntiin. Matkalaukku, kuten kaikki kassit ja pahvilaatikko, oli täynnä vaatteita.)

Olen varannut myyntipöydän viikoksi. Toivottavasti mahdollisimman paljon menee kaupaksi, sillä sellainen homma kirppistouhussa taas oli. Todennäköisesti tämä kirppiskerta tulee olemaan viimeiseni. Vannotin siskojani pysäyttämään minut, kun seuraavan kerran rupean höpisemään kirpputoripöydän vuokraamisesta.

Koska tarkoitukseni on päästä hyvästä tavarasta ihan oikeasti eroon, on hinnoitteluni hyvin maltillinen. Paitoja eurolla, korkeintaan neljällä. Todella hyvää tavaraa en kuitenkaan halunnut ihan pilkkahintaan kaupata. Siksi esimerkiksi miehen puku, jota ei ole käytetty kuin kaksi kertaa, on myynnissä hintaan 15 euroa.

Laittaessani myyntipöytää kuntoon, tuli ihmisiä jo hypistelemään vaatteita. Eräs pariskunta katsoi pukua, mutta jätti sen rekkiin kalliin hinnan takia. Ilmaiseksiko ne vaatteet pitäisi sitten antaa? Vaatteista on kuitenkin maksettu ihan oikeata rahaa. Hyväntekeväisyys on oma juttunsa - olen sitäkin harrastanut viemällä talomme kivijalkakirppikselle lahjoituksia.

Nyrpistely, vaatteiden arvostelu ja hinnoista kiukuttelu on luonnollisesti helppoa, kun ei tarvitse myyjän kanssa tinkiä henkilökohtaisesti. Mutta jonkinlaista suhteellisuudentajua voi silti odottaa.

Vaivan ja mielipahan lisäksi minua kiukuttaa varastelu vuokrapöytäkirppiksillä. Miksi joku edes viitsii varastaa kirppistavaroita? Ja vielä niitä halvimpia. Viime kerralla minulta varastettiin useita alle euron paitoja. Kaikessa kummallisuudessaan se olisi naurattanut, ellen olisi kiehunut raivosta.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Vanhu(u)s ei tule yksin

Hesari kertoi noin kuukausi sitten, kuinka vanhuus alkaa 27-vuotiaana. Minusta on siis tänään tullut virallisesti vanhus.

Toisenlaisesta ikääntymisestä sain muistutuksen synttärionnittelujen muodossa erään ystäväni laittaessa viestiä:

"Hirmuisen ihanaa synttäripäivää Aimolle! Tänään on myös meidän ystävyyden 10v. päivä, joten samalla kaunis kiitos kuluneista vuosista, olet ihana :) Haleja!"

Ihan liikutuin viestistä. Olipa taas hyvä saada muistutus siitä, kuinka ihania ihmisiä minulla on ilo tuntea. Ajatella, että yhdet ovat olleet elämässäni syntymästäni lähtien, toiset taas ala-asteelta, ensimmäisestä työpaikasta, opiskeluajoilta, töistä, ystävien kautta tai sitten muuten vaan elämän varrelta.

Niin ja ajatella, että on kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun vietin 17. syntymäpäiväni paistaen popkorneja ja tutustuen juuri tämän synttäriviestin lähettäjään.

Twitterin haittapuolia

Joskus loppuvuodesta Nyt-liite kertoi Twitteristä, ja siitä, kuinka jopa Tower Bridgelläkin on oma Twitter-profiili.

Loin tuolloin itselleni profiilin ja unohdin sen melkein saman tien.

Kunnes sähköpostiini tuli viikolla ilmoitus, että eräs henkilö on ryhtynyt seuraamaan minua Twitterissä. Siis vähän samaan tyyliin kuin Facebookissa ollaan kavereita.

Kappas vaan, kun tämä tyyppi olikin sama limainen kiinteistövälittäjä, joka oli lisännyt minut syyskuussa kaverikseen Facebookissa. Ilmeisesti kaikki eivät käsitä hienovaraisia vihjeitä.

torstai 16. huhtikuuta 2009

"Ihana pallero!"

Vaikka muiden kommentit tuntuvatkin joskus tungettelulta ja kammoan ajatusta siitä, että joku koskee vatsaani, on ainakin yksi henkilö, jolle (lähes) kaikki on sallittua.

Oma mies. Lapsen isä. Kaikkien kakkavaippojen armoitettu vaihtaja.

Mieheni käsi mahan päällä tuntuu mukavalta. On hauskaa, kun mies koittaa kuulostella vauvan ilkamointia vatsassa. Oma mies saa kommentoida muuttunutta ulkomuotoa - hän onneksi osaa ainakin toistaiseksi positiivisen lähestymistavan. Tänään mies otti vauvavatsani käsiinsä ja sanoi "ihana pallero".

Enkä ollut yhtään pahoillani.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

209 senttiä ja 180 astetta

Mikä on 209 senttiä korkea?


Se voi olla esimerkiksi koripalloilija, mutta tässä tapauksessa se on yhdeksän kopiopaperilaatikollista kirjoja pinottuna päällekkäin. Asunnossamme on onneksi niin korkeat huoneet, että pinoon mahtuu vielä yksi laatikko. Minulla ei tosin enää taida pituus riittää pinoamiseen.

Mitkä taas tekevät 180 asteen keipauksen hetkessä?

No nehän on Aimon tunteet. Tänään on ollut melkoinen päivä. Pääsiäisloman jälkeen palasin töihin täydellä teholla. Aamulla olin ihan pirteänä, mutta päivään kuuluikin yllättäen pahaa mieltä, väsymystä, kamalaa kiirettä ja melkoista tunteiden vuoristorataa, jossa fiilikset heittelivät hetkessä 180 astetta.

Aivan kuin väsymyksen varmistaakseni, oli ohjelmassani vielä jumppaa ja viimeinen saksan tunti (luulin muuten jo viime viikolla, että viimeinen tunti oli silloin). Jumppaa en voinut jättää väliin kuultuani epäimartelevan kommentin ulkomuodostani ja saksan tunnille olin jo ehtinyt luvata meneväni. Kumpaakaan en kadu, mutta huomaan, että kohta on opittava tinkimään menoista.

Kotona sain juuri ja juuri kirjat pakattua ennen kuin uni alkoi painaa. Nyt meinaa ihan tehdä tiukkaa mennä iltapesulle. Taidan kaatua sänkyyn ja ummistaa silmät yöunille ihan hyvillä mielin.

I'm pregnant, what's your excuse?

Ymmärrän kyllä, ei tosiaankaan ole siitä kyse, ettenkö ymmärtäisi.

Raskaana oleva nainen on aina jossain määrin yhteistä omaisuutta. Ja silti koko tila ja tilanne on niin uusi, ihmeellinen ja yksityinen, että lähes kaikki lähestymiset tuntuvat yllättäviltä ja jopa tunkeilevilta.

Raskaus antaa muille paljon tavallista enemmän vapauksia kommentoida, seurata ja neuvoa.

On ihanaa, että kanssaihmiset myötäelävät tämän ajan kanssani. On ihanaa, että lähelläni on ihmisiä, jotka ovat onnellisia iloisesta asiasta.

Mutta silti joskus liika on liikaa.

Olen jo saanut tottua jatkuvaan mahatarkkailuun. Päivittäin näkemäni ihmiset jaksavat muistuttaa, että "on se kasvanut" ja "joo, kyllä se jo näkyy". Ihanko totta? No shit Sherlock. Ajatella, että olen viidennellä kuulla raskaana ja mahakin näkyy.

Olen myös kokenut ensimmäistä (ja valitettavasti en varmastikaan viimeistä) kertaa sen, kuinka täysin tuntematon ihminen tarraa alavatsaani kiinni. Olisikin kyse ollut lääkäristä, vaan ei, kyseessä oli siskoni kampaajan miniä. Enkä edes tiedä tuon naisen nimeä.

Tänään sain kuulla olevani pullea. Pullea. Ei välttämättä sellainen adjektiivi, jonka päivittäin uuden vartalon kanssa heräävänä ja valmiiksi epävarmaksi itsensä tuntevana haluaa kuulla.

En halua pahoittaa kenekään mieltä olemalla töykeä, mutta onko oikein pahoittaa minun mieltäni?

Tarkkailen jo nyt muuttuvaa vartaloani, miettien ja tuskaillen painonnousua ja opettellen hyväksymään väistämättömän muutoksen. En halua kalastella kohteliaisuuksia, mutta on kiva kuitenkin kuulla olevansa jotain muuta kuin nyt esimerkiksi pullea.

Ymmärrän kyllä olevani juuri nyt tavallista herkempi, mutta se pitäisi olla myös muillekin selvää. Niin hyvin kun nämä tuntuvat kaiken muun tietävän.

Ei tietenkään saa nyt kuvitella, että minulle ei saa sanoa tai kommentoida enää mitään, mutta toivon ymmärrystä, jos en satu hyppimään riemusta kuullessani taas kerran mahani koosta.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Kiusaus pääsiäisen kunniaksi

En ole vielä hankkinut mitään vauvatavaroita, ehtiihän noita. Satuin kuitenkin käymään LinusLotta.com:issa.

Ostoskoriin ja tilaukseen lähtivät mm. tämä paita ja body.



En tiedä kumpi oli innostuneempi, minä vai tuleva isukki. Ja ei, emme vielä tiedä sukupuolta - paidat sopivat mainiosti sekä tytöille että pojille.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Kuin viimeistä päivää

Täällä pakataan. Melkein kuin viimeistä päivää. Saimme eilen taas satsin pahvilaatikoita ja ostimme kannellisia muovilaatikoita.




Edelleenkään uurastukseni ei tunnu näkyvän missään. Tavaraa on vaan niin kovin paljon.

Onneksi jossain sentään näkyy tuloksia. Kirjahylly on lohdullisen kalju, samoin valokuvahyllyt. Huokaan syvään avatessani aterinlaatikon, jonne jätin vain kuuden kappaleen setin haarukoita, veitsiä ja lusikoita. Lautasistakin olen jo pakannut ison osan, astiakaappien ovet kätkevät taakseen tyhjyyttä ja pölyä.


Kyllä tämä hiljalleen tästä.

Pakkaaminen ottaa tosin fyysisesti yllättävän koville ja joudun ottamaan välilepohetkiä aina välillä. Tosin edessä on muutenkin lepoa, sillä juuri nyt meillä on tyhjiä pahvilaatikoita enää kaksi. Saamme lisää vasta tiistaina.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Laatikkoleikki

Kaupantekotilaisuuden varmistuttua kävimme pikaisesti katsomassa yhtä vuokrakämppää. Emme vielä tehneet sen suhteen päätöksiä suuntaan tai toiseen, mutta on hyvä olla ainakin tieto yhdestä mahdollisesta paikasta, jonne voimme tavaramme kantaa. Kolme muuta vuokrakämppää on vielä tiedustelussa.

Sovimme mahdollisen vuokranantajan kanssa, että palaisimme asiaan ensi viikolla kauppojen jälkeen, kun tiedämme enemmän omasta (ja ostajien) aikataulusta.

Vuokrakämpältä suuntasimme kaupoille hakemaan pahvilaatikkoja. Pakkaamisen kanssa ei voi viivytellä, niin mukavaa puuhaa se sentään on.

Kurkistimme ensin Kodin Terraan, missä oli ihan oikein muuttolaatikoita myytävänä. Hinta vaan hirvitti: 3,50 euroa kappaleelta. Pahvilaatikosta! Ikeassa muuttolaatikot maksavat 4,95 / 2 kpl, ja tuokin hinta käy vavisuttamaan. Ihan parilla laatikolla kun näitä kamoja ei saa millään hoidettua tästä asunnosta ulos.

Markettien banaanilaatikot on tuttua tavaraa edellisen muuton ajoilta. Kyselytyämme asiaa, oli kuitenkin vastaus tyly. Laatikkoja ei varata eikä luvata. Kysyä kyllä sopii ja laatikkoja annetaan, jos niitä sattuu sillä hetkellä olemaan.

Saimme kuitenkin reissultamme muutamat pahvilaatikot mukaamme ja Terrasta ostimme kuusi muovilaatikkoa hintaan 3,10 euroa kappaleelta. Muovilaatikoilla on kymmenen (!) vuoden takuu. Eihän meillä noitakaan ole varaa ostaa mielin määrin, mutta mielummin hankimme sellaista, jolla on oikeasti käyttöä myöhemminkin, mikäli joudumme siitä maksamaan noin suolaisen hinnan.

Paikallisessa Citymarketissa oli myytävänä 0,90 eurolla pahvilaatikoita, ilmeisesti ostoksia varten. Nämä laatikot olivatkin tukevia kuin mitkä! Harmi vaan, ettei niissä ole kantta.

Haalimamme laatikot eivät tietenkään riittäneet alkuunkaan, mutta onneksi saimme Kirsikalta muutaman pahvilaatikon. Kyllä kävi tuuri! Kiitos!

Nyt laatikoita on pakattuna mukava tasamäärä, 20 kappaletta. Vielä tosin ei voi sanoa, että se näkyisi missään muualla kuin työhuoneessa, jonne olen kaikki laatikot tunkenut ihan mieheni iloksi.

Huomenna lisää laatikoita ja takaisin hommiin, nyt on aika mennä sänkyyn kuulostelemaan vatsassa muksivaa vauvaa. Raskauden pyöristämän vatsani innoittamana pakkasin jo reippaasti kaikki sellaiset vaatteet, joihin en enää kuukauden sisällä mahdu. Ne voivat olla laatikossa aivan vapaasti vaikka syksyyn saakka.

torstai 9. huhtikuuta 2009

Kaupat tuli

Tai siis kaupat tulee. Meillä on aika pankkiin viikon päästä. Ostaja toivoo meidän muuttavan mahdollisimman pian, joten pääsiäinen taitaakin mennä pakatessa.

Kävimme juuri katsomassa yhtä vuokrakämppää, johon voisimme muuttaa vaikka heti. Meillä kuitenkin selviää omat kuviot vasta ensi viikolla. Siis lähinnä se, milloin meidän pitää olla ulkona ja tietenkin se, rupeammeko rakentamaan uutta vai ostammeko kunnostettavan omakotitalon.

Nyt vaan sitten pahvilaatikoita haalimaan.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Neuvolassa 8. huhtikuuta

Tänään oli kolmas neuvola. Olemme miehen kanssa taloudellisia ja otimme taas ajan aamukahdeksaksi, sillä vasta yhdeksän jälkeen tarvitsee maksaa pysäköintimaksu. Oikeasti syy ei ole noin monimutkainen, minulle on yksinkertaisesti helpompaa mennä töihin suoraan neuvolasta. Yhteen käyntiin kun ei mene kuin puoli tuntia.

Edellisen kerran verikokeet olivat kunnossa. Ei siis mitään mörkötauteja ja veriryhmäkin oli pysynyt samana sitten viime kerran verenluovutuksen.

Kuuntelimme taas suloiset sydänäänet, jotka löytyivät todella helposti. Neuvolan yläpuolella tehtävä putkiremontti tosin hiukan häiritsi kuuntelua.

Ensimmäinen sf-mitta oli käyrien ylärajoilla, mutta se on kuulemma alkuvaiheessa normaalia. Muuten käynti oli aika nopeasti juostu läpi - ei mitään ihmeellistä.

Kotikunta ei tarjoa rakenneultraa, joka tulisi nyt täyttyneen 18. viikon jälkeen. Taidamme siis tosiaankin mennä kahden viikon päästä yksityiselle, vaikka rahanmeno hirvittääkin.

Rakkautta on

Rakkautta on laittaa syrjään vaimon suosikkikarkki, vaikka ihan yhtä hyvin sen voisi napata omaan suuhunsa.


Toin Torinosta pussikaupalla Kinder Schoko Bons -karkkeja, ehdottomia suosikkejani. Tuhottuani suurimman osan karkeista, jemmasin puoli pussillista herkkulaatikkoon. Jemma ei kuitenkaan ollut kovin hyvä, sillä söin (melkein) kaikki karkit.

Mies kuitenkin oli herkkulaatikkoretkellään törmännyt viimeiseen karkkin ja nostanut sen minun nähtäväkseni leivontahyllylle. En ole muuten vieläkään syönyt karkkia.

Rakkautta on myöskin valmistautuminen tulevaan.

Ei kai tähän voi sanoa mitään muuta.

Jo on aikoihin eletty

Kohta laitan loton vetämään. Pyörän ostanut mies teki tarjouksen asunnostamme. Sellaisen tarjouksen, että olemme sen hyväksyneet ja meinaamme tiistaina tehdä kaupat.

Mikään ei tietenkään ole varmaa ennen kuin nimet on paperissa ja rahat tilillä, mutta on tämä kumma tilanne. Todella kumma.

Eilen vielä naureskelimme hymyn kyllä hyytyvän, jos joudumme kuun lopussa pakkailemaan tavaroitamme. Nyt näyttäisi siltä, että kamojen pakkaaminen tulee eteen huomattavasti nopeammin.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Kun yksi asia johtaa toiseen

Ja kolmanteen ja ehkä neljänteen.

Mieheni laittoi moottoripyöränsä viikko sitten myyntiin. Pitkin viikkoa tippui vaihtotarjouksia, mutta miehellä oli mielessä myynti. Lauantaina olimme liikenteessä, kun miehen puhelin soi. Mies ei ensin meinannut vastata tuntemattomaan numeroon, mutta yllytin kuitenkin vastaamaan.

Mies päätyi puhumaan soittajan kanssa melkein tunnin. Eikä aikaakaan, kun soittaja vaimoineen oli talomme kellarissa katsomassa pyörää.

Kaupat tehtiin siinä samassa ja soittajasta tuli ostaja. Rahat hän siirsi suoraan tilille. Jostain kumman syystä muistin siinä tilanteessa vain oman tilinumeroni. Heh heh heh. No okei, on miehellänikin käyttöoikeus tiliin.

Miehet päätyivät juttelemaan moottoripyöristä ja endurosta. Mieheni kertoi suunnittelevansa enduroharrastauksen aloittamista. Ostajalla olikin itsellään enduropyörä kaikkine vermeineen (siis ihan kaikkine vermeineen), jota hän tarjosi miehelleni hyvään hintaan.

Mieheni jäi miettimään tuota tarjousta, olisihan se aivan ainutkertainen ja ilmeisesti todella hyvä. Pyörä vermeineen tulee tällä viikolla näytille. Sillä välin yritän pitää mieheni aisoissa.

Uusi tuttavuus poiki miehelle myös työkeikan. Ja kaiken päälle ostaja oli juteltuaan mieheni kanssa kiinnostunut myös asunnostamme, jonka laitoimme viime kuussa taas myyntiin. Uskomatonta!

Vähän liiankin uskomatonta vielä tässä vaiheessa. Katsotaan, mitä kaikkea tämä vielä poikii. Kannattaa siis ilmeisesti vastata puhelimeen.

Koiramurheita

Siskoni perheen seitsemän kuukautta vanha Ami-mäyräkoira (siis Ami III) ei ole kunnossa.

Koira-raukka on saanut pitkin talvea poissaolokohtauksia, jotka viime viikolla yltyivät epileptisiksi kohtauksiksi. Satuimme miehen kanssa olemaan Helsingissä käymässä, kun koira sai yhden päivän aikana kuusi kohtausta.

Oli lohdutonta katsoa, kun muuten niin pirteän Amin suusta tuli vaahtoa ja koko koiran meni ihan jäykäksi vartalon ruvetessa nykimään.

Amia oli käytetty jo aikaisemmin päivällä eläinlääkärissä ja edessä oli seuraava keikka. Mieheni meni siskoni mukaan lääkäriin ja minä jäin lohduttamaan lapsia, kummipoikaani ja tämän veljeä.

Teimme yhdessä lasten kanssa toiselle koiralle pöksyt, sillä tällä oli alkanut juoksu. Äitini vanhat kirkkaankeltaiset pikkuhousut silvottiin hyvää tarkoitukseen. Pöksyjä tehdessä jutustelin poikien kanssa ja puhuimme siitä, mitä he olivat nähneet. Olivathan hurjat kohtaukset säikäyttäneet heidätkin.

Eläinlääkärissä meni yllättävän pitkään. Mies ehti olla siskoni seurana yli kaksi tuntia ennen kuin teimme vaihdon.

Saapuessani eläinlääkäriasemalle, oli koira jo paljon pirteämpi, sisko-raukasta ei valitettavasti voinut sanoa samaa.

Jokaisessa tassussa Amilla oli sideharso ja yhdessä kanyyli tippaa varten. Kohtauksia oli tullut vieläkin, mutta lääkärissä oli apu ja lääkkeet lähellä.

Koira ei ollut käynyt moneen tuntiin pissalla, mutta en tietenkään ollut muistanut kaulapantaa, saatika sitten hihnaa. Hoitajan avustuksella teimme sideharsosta lyhyen hätävarahihnan ja menimme ulos.

Eläinlääkäriaseman pihalla olimme huvittava näky. Siskoni talutti Amia alle metrisessä hihnassa ja minä juoksin perässä tippaa kannatellen ja koirankakkoja väistellen. Riemu oli suuri, kun Ami teki erikoispitkän pissan.

Kahden tunnin odottelun jälkeen pääsimme kotiin ohjeiden ja lääkkeiden kera. Amin tilaa vielä seurataan ja tutkitaan, sillä aivan täysin ei voida varmistua vaivasta. Siskoni mukaan kohtauksia on tullut edelleen, mutta onneksi niihin on lääke.

Ystävien Rambo-koira, myöskin vallaton mäyräkoira, on myös joutunut eläinlääkärin vastaanotolle useamman kerran. Alle vuoden vanhalla Rambolla oli molemmissa silmissä heikentynyt näkö. Kun tätä lähdettiin tutkimaan, selvisi, että koiralla oli kaihi molemmissa silmissä. Sen lisäksi silmistä löytyi sikiöaikaisia verisuonia. Silmien kehitys oli siis ilmeisesti pysähtynyt kohdussa. Leikkaushoidolla on huonot ennusteet, joten koira ilmeisesti sokeutuu.

Aimolla on saari

Aimolla on saari, se oma saari on. Mies kutsuu pohkeeni arpea hellästi Suursaareksi.

Viikonloppuna mies haki jopa kuvatodisteen yhdennäköisyydestä. Kai se on myönnettävä, jotain yhteistä niissä on.

Noin tuuman mittainen arpeni on muisto vuodenvaihteesta, kun olimme remonttihommissa Hangossa.

Pojat puuhasivat omiaan (lue: todella miehisiä juttuja), kun me tytöt teimme remonttia täydellä raskaana olevien naisten energialla.

Mitäänhän ei kuitenkaan tapahdu ilman miehiä, joten pyysimme miestäni avaamaan maalipurkin. Useimmalle taitaa olla tuttu isojen maalipurkkien kansien taitettavat lipareet.

Tuollaiseen yhteen lipareeseen sitten kävelin ja revin pohkeeni. Näin jälkikäteen on hyvä sanoa, että olisi pitänyt mennä tikattavaksi. Olen yrittänyt tuloksetta hoitaa arpea p*rkeleen kalliilla Kelo-cote -geelillä, kuusi grammaa geeliä maksaa parikymppiä.

Täytyy kai hyväksyä tämä(kin) arpi vartalooni todisteeksi eletystä elämästä. Ja toheloinnista.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Mammalle farkut

Tänään istuin aamupäivän koulutuksessa. Istuminen teki kirjaimellisesti tiukkaa.

Ensin avasin farkkujen napin, sitten hiukan vetoketjua. Mahan tienoilta alkaa jo olla ahdasta.

Koulutuksen loppuvaiheessa olin epätoivoinen ja tuskainen. Onneksi lähistöllä oli H&M, jonne säntäsin koulutuksen jälkeen ostamaan äitiysfarkut.

Mammasukkikset olin jo ehtinyt ostaa, mutta nämä farkut olivat ihan virallisesti ensimmäinen mammavaatekappaleeni.

Ja kuinka mukavat housut olivatkaan! Kiristys, tuska ja puristus olivat tiessään, pystyin istumaan ihan vaivatta. Kohta tarvitsen paitojakin - ja lisää housuja.

Koukous

Olin viime viikolla Kongressimessuilla Helsingissä. Minulla on paha tapa bongata varsinkin muiden teksteistä virheet.

Erään näytteilleasettajan roll-up -teline kiljui virhettä. Siinä oli kissaa suuremmilla kirjaimilla tämä virhe. Koukoustilat.


Hauskaksi (hah hah haa) jutun tekee se, että otin oheisen kuvan marraskuussa käytyäni Onnistunut tapahtuma -tapahtumassa (olipa muuten onnettomasti nimetty epäonnistunut tapahtuma). Tuolloin kiinnitin esitteen virheeseen huomiota ja mainitsin asiasta näytteilleasettajalle.

Kongressimessuilla sanoin taas asiasta. Minua lohdutettiin, että virhe oli todella pieni. Kuulemma edellisessä tapahtumassa vain yksi oli sen huomannut. Kukahan tuo yksi mahtaa olla?

Kannattaa tarkistaa ja vielä kerran tarkistaa ne vedokset ennen kuin antaa painoluvan.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Ensimmäiset liikkeet 5. huhtikuuta

Siskontyttöni täyttää tänään 19 vuotta. Sopivasti hänen syntymäpäivänsä kunniaksi tunsin sarjan hentoja muksaisuja, jotka tunnistin ensimmäisiksi liikkeiksi.

Siellä on ihan oikeasti joku!

Mies painoi korvan vatsalle, mutta eihän hän jälkikasvun liikehdintää vielä tunne. Kohta on senkin aika.

Viestittelin uutisen siskoilleni, vanhemmilleni ja anopille. Puhelin piippaili melkein heti vastauksia. Synttärisankarin äiti vastasi ensimmäisenä "Ihanaaaaa", seuraavana äitini "HURRaaa!" ja sitten vielä vanhin siskoistani "Vau! Meni ihan kylmät väreet! Onnea ja iso halaus!".

Valokuvatorstai - Mikä tämä on?

Taas kerran Valokuvatorstaita. Tällä kertaa arvuutellaan.

Mikä tämä on?

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Retromeininkiä

Vanhempani toivat vanhoja vaatteitani - siis melkein 27 vuotta vanhoja lastenvaatteita. Hyvin olivat säilyneet (kuten myös minäkin, niinhän).


Varsinainen väriräjähdys. Yläreunan harmaa, ja kaikista hillityin vaate oli ensimmäiseni. Olipa pieni!

Emme vielä tiedä vauvan sukupuolta, mutta eiköhän moni vaatteista sovi sekä tytölle että pojalle. Esimerkiksi retrovauvalle.

Hauskin vaatteista oli tämä Billy the Kid -asu, joka oli erityisesti annettu isälleni sitä silmällä pitäen, että kolmen tyttären isä joutuu pakostakin partioimaan haulikon kanssa ja karkottamaan innokkaita kosijoita.

Tulta ja tappuraa

Kysyitte tuosta edellisen postauksen chilikastikkeesta. Se ostettiin Citymarketin jenkkihyllystä, nimeltään se on Da'Bomb.

Meinaan tänään terästää kastikkeella salsakastikkeen - katsotaan mitä siitä tulee.