keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Mä sille näytin

Pyykinkuivaustelineeni, se surullinen tapaus, on tullut tiensä päähän.


Pysyypähän ainakin pystyssä. 

Tämän satsin annan vielä kuivata, mutta hoidettuaan hommansa loppuun, teline lähtee seuraavaksi katsomaan, miltä kuivaustelineiden taivas näyttää. Helvetti on jo koettu. 

Muistelin juuri, ettei yhteiseloni pyykinkuivaustelineiden kanssa ei ole ollut aikaisemminkaan kovin ruusuista.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Kenet on tullut naitua?

Sain kesken työpäivän soiton DHL:n hepulta. Tilaamani paketti olisi kotioven takana. En itse vaan sattunut olemaan sillä hetkellä oven toisella puolen, vaan työpöytäni ääressä.

Mikäs nyt eteen, mietin. Heppu lohdutti, että paketin voisi kyllä myöhemmin noutaa kuljetusliikkeen tiloistakin. Lupasin pistää miehen asialle ja kuljetusliikkeen kaveri tokaisi siihen, että "kyllä se vaan käy, tiedäksä sun miehen nimen".

Naurultani sain lopulta sanottua mieheni nimen ihan oikein. Ei tässä turhaan ole oltu yhtätoista vuotta yksissä.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Rasittavaa

Olen tämän talven aikana ollut enemmän kuin tyytyväinen siitä, että autossamme on polttonestekäyttöinen lisälämmitin, siis mm. Webasto-kauppanimellä myytävän vehkeen kaltainen pörpötin, jonka ansiosta minulla on ihanan lämmin auto ajasta ja paikasta riippumatta. Ja onhan sitä sanottu, että kylmän auton käynnistäminen on verrattavissa (no en nyt sano sitä karkeaa vertausta, mikä ensimmäisenä tulee mieleen) 500 kilometrin ajeluun, joten autokin tykkää lämmittimestä eikä rasitu niin kovin.

Polttonestekäyttöisenä lämmitin käyttää toimiakseen polttoainetta (well, duh) ja akkua. Nyrkkisääntö onkin, että sen ajan ajat, mitä lämmitätkin. Mutta entäpä jos ei muistakaan ajaa? Kas kävipä sillä tavalla hassusti, että eilinen pakkassunnuntai menikin kotona lökötellessä eikä meidän poppoomme mennytkään mihinkään. Olin kaukaa viisaana kuitenkin laittanut lämmittimen ajastimelle ja niin oli tietämättäni varmuuden vuoksi laittanut mieskin. Talvi löi taas ne hullut pakkaset ja maanantaiaamulle ajastettu lämmitin oli uskollisesti ryhtynyt lämmittämään autoa, vaan eipä lämmittänyt kauaa, sillä kolme peräkkäistä lämmityskertaa ilman akkua lataavaa ajelua oli liikaa ja akku tyhjeni.

Hirmuisen mukava huomata tälläinen mukava pieni seikka jääkylmänä maanantaiaamuna, kun on muutenkin jo ihan pikkusen kiire. Minulla oli varattu aika sokerirasituskokeeseen ja Sisu piti vielä viedä hoitopaikkaan. Kello tikutti jo yli seitsemää ja ajanvaraus oli puoli kahdeksaksi.

Eikun soitto miehelle, että teehän, rakas u-käännös. Mies noukki Sisun ja minut kotipihasta juuri ennen puolta. Ehdin juuri ja juuri laboratorioon ajoissa.

"Joo, istu odottamaan vaan", minulle sanottiin tiskiltä. Tein työtä käskettyä, mutta muutaman minuutin jälkeen pomppasin ylös ja kävin varmistamassa, että vastaanotossa tiedettiin minun varmasti olevan tulossa sokerirasituskokeeseen. "Joo, joo, istu alas. Nimellä kutsutaan." Kello kävi melkein kahdeksaa, kun kävelin kolmannen kerran tiskille. "Että sitä vaan tulin kysymään, kun puolelta piti olla aika eikä vieläkään kutsua kuulu." Minulla alkoi olla jo hoppu töihin.

(Sokerirasituskokeessa otetaan kahden tunnin aikana kolme verikoetta. Yksi nollanäyte, sitten litkitään kolme desiä tosi ihkun pirtsakkaa mukamas sitruunanmakuista sokeriliuosta. Tästä tunnin päästä otetaan seuraava näyte ja kolmas vielä siitä tunnin päästä. Paikalta ei saa poistua, kokeen aikana ei saa syödä eikä juoda ja syöminen on pitänyt lopettaa 12 tuntia aikaisemmin. Ei siis mikään ihan kaikista hauskin juttu ja lohkaisee vielä aika mukavan siivun työpäivästä.)

Vasta tämän kolmannen tiskivisiitin jälkeen esiin kaivettiin ajanvarauskirja. Ja katso, nimeäni ei löytynyt varauskirjasta, vaikka tasan tarkkaan tiesin ajan olevan oikea. Ajanvaraukseni löytyikin seuraavalta viikolta. Tiskin takaa minua katsottiin vähän sellaisella katseella, että "ymmärtäisit nyt häipyä ja tulla kiltisti ensi viikolla uudelleen".

"Mä olen nyt täällä. Että eiköhän saada se koe järjestymään." Minulle valmistettiin ikioma litku ja pääsin puoli tuntia myöhässä testattavaksi. Tarkoittaen siis sitä, että olin puolentoista tunnin sijasta kaksi tuntia myöhässä töistä. Ei siis todellakaan mikään paras alku päivälle.

Jos vaikka sovitaan, että huominen päivä on kaikin puolin vähemmän rasittava niin akulle kuin minullekin.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Tyttö, sinä olet tähtitorttu

Olipa sitten firman pikkujoulut. Tämä olikin viimeistä edellinen tapahtuma, jota järkkään ennen äitiyslomaa. Hurjaa, miten aika menee. Kun jotenkin vastahan sitä toivoin, että tulisi jo joulukuun yhdeksäs.

Huomenna on päiväkodin joulujuhla, johon jossain ihmeen mielenhäiriössä lupauduin tekemään minitähtitorttuja. No muistinpa sitten iltapäivällä pikkujouluihin valmistautuessani, että tortut ovat vielä taikinana ja hillona.

Nyt sitten istun puoli kahden aikaan yöllä keittiössämme ja vartioin uunissa paistuvia torttuja. Voiton puolella kuitenkin ollaan, sillä yksi satsi on jo valmis. Vanha kunnon megalomaanikko-Aimo olisi vääntänyt pari sataa torttua, mutta väsy-Aimo tekee vain 64. Siinähän loppuvat kesken jos ovat loppuakseen.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Tuhlausta

Viime vuonna meitä (ja muutamaa muutakin) huijannut heppu on haastettu oikeuteen. Itse asiassa oikeusprosessi on pistetty jo maaliskuussa vireille.


Ensimmäinen kutsu oikeudenistuntoon tulikin maaliskuussa ja istunto olisi ollut huhtikuussa. Siis olisi ollut. Postiluukusta on nimittäin tupsahdellut tasatahtiin kutsuja ja ilmoituksia istunnon peruutuksesta.


On vaan jotenkin vaikea käsittää, että heppu saa heilua vapaalla. Istuntoa siirretään sitä mukaa, kun näyttää siltä, ettei miestä tälläkään kertaa tavoiteta.

Ensimmäisen kutsun tultua mies soitti syyttäjälle ja kysyi, onko paikalle tultava, sillä meillä ei varsinaisia vaateita ollut. Syyttäjä sanoi tuolloin, että istuntoa tuskin edes pidetään. Syytetyn olinpaikasta kun ei ollut tietoa. Syyttäjä oli hiukan hämillään sanonut syytetyn antaneen väärät yhteystiedot. Ajatella! Petoksesta syytetty roisto antaa väärät yhteystiedot. Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?

Tuhlausta, sanon minä. Ajan, rahan, paperin ja musteen tuhlausta.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Pilalla

Meillä ei ole koskaan tehty joulua. Ei ole jouluverhoja (eikä sen puoleen kesä-, syys-, talvi-, pääsiäis-, mieliala- tai nimipäiväverhojakaan), ei ole kuusta eikä joulukynttelikköä. Eikä ollut tähän saakka jouluvalojakaan.


Niin. Tähän saakka

Jokin ihan vähän napsahti päässäni ja ostin sunnuntaina jouluvalot. Sitten napsahti vähän enemmän ja pistin siirapin ja voin porisemaan tehdäkseni piparkakkutaikinaa. No, eihän näitä valoja nyt voi hyvällä tahdollakaan kutsua kauniisti asetelluiksi, mutta siinähän roikkuvat.

Jouluihmistä minusta ei edelleenkään saa, mutta taidan olla jo matkalla pilalle koko ihminen.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Mustaa ja valkoista - Itsetehty

Ihan itse tein pipareita.


Ei niistä kovin kauniita tullut, mutta maku oli kohdillaan.

Ruokavalio pipariksi

Miehen pitkään jatkuneet ihovaivat saivat selityksen perjantaina. Samalla lätkäistiin käteen opas.


Tässä on kovasti totuttelemista niin miehellä kuin minullakin. Hyviä gluteenittomia reseptejä otetaan vastaan.

Lääkärin tuomio tähystyksen jälkeen oli selvä ja tyly, mutta ruokavaliota ei saa vielä muuttaa, sillä miehestä otetaan vielä koepaloja ja muita testejä. Minulla ensi vuoden alkuun aikaa kokata kaikkia miehen suosikkiruokia ja testailla uusia reseptejä. Tänään otin ison harppauksen tehdessäni pipareita. Oikeastaan aloitin jo eilen tekemällä taikinan ihan itse.

Pipareista ei tullut kovin kauniita, mutta sitäkin paremman makuisia.


Ohjeen löysin Kirsikalta. Mitäänhän en tietenkään niin kuin sanotaan, joten tässä oma versioni:

Piparkakut
3 dl siirappia
1 tl kutakin maustetta: kanelia, inkivääriä, neilikkaa, kardemummaa sekä luomuvaniljaa (Eikä sitten mitään vaniliinia eikä vaniljasokeria vaan sitä oikeata mustaa. Sellaista löytyy esimerkiksi Punnitse & säästä -putiikista.)
250 g ehtaa voita
2 dl sokeria
1 muna
2 tl ruokasoodaa
6 dl vehnäjauhoja (Käytin Vääksyn myllyn vehnäjauhoja.)
3 dl ruisjauhoja

Kiehauta voi, siirappi, mausteet ja sokeri. Sekoita jauhot ja ruokasooda ja lisää muna sekä jäähtynyt siirappiseos. Anna vetäytyä jääkaapissa vuorokausi. Leivo pipareiksi. Paista 200 asteessa uunin ylätasolla noin kymmenen minuuttia. Nauti jääkylmän maidon kanssa.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Vaatepulmia

Tässä nyt on näitä kissanristiäisiä kyllikseen ensi viikolla ja sitä seuraavalla. Kahdessa tilaisuudessa on pukukoodina tumma puku, joten pukeutumiseen pitää ihan oikeasti panostaa. Lähes 25-viikkoisen mahan kanssa touhu ei olekaan enää niin yksinkertaista, että "otanpa vaan tuosta tuon luottopikkumustani". Juuei.

Tiistain kekkerit lähestyvät kovaa vauhtia, enkä millään haluaisi ostaa uutta kolttua. En varsinkaan mitään mammamallista. Lipastossa kyllä odottaa useampi metri kesällä jossain ihmeen mielenhäiriössä ostettua juhlapukukangasta (pirun kallistakin vielä), mutta kangas ei käsissäni muutu juhlamekoksi, vaikka tekisin mitä.

Sisua odottaessani käyttämäni juhlamekko palveli hyvin yhdet ylioppilasjuhlat, yhdet rippijuhlat ja kahdet häät, mutta on auttamattomasti liian kesäinen talvijuhliin. Minulla oli siis ihan kunnon ongelma. Vaan eipä ole enää.

Muistin ennen saunaa erään mekon, josta armas puolisoni jaksaa aina kommentoida, että näytän se päälläni aivan siltä kuin olisin raskaana. Sattuneesta syystä mekko on jäänyt varsin vähälle käytölle, mutta roikkuu silti uskollisesti vaatekaapissani. Ja kas, sehän sopi. Miehen puolustukseksi on sanottava, että näytän tosiaankin siltä, että olisin raskaana, mutta nyt se ei haittaa, sillä olenhan ihan oikeasti raskaana. Ha haa! Miehistä on kuin onkin jotain hyötyä ja mekko pääsee ulkoilemaan.

torstai 25. marraskuuta 2010

Valokuvatorstai - Raja

Onpas taas vierähtänyt ihan luvattoman pitkä aika viimeisimmästä osallistumisesta Valokuvatorstaihin. Tässä kuitenkin vastaus tämän viikon haasteeseen.


Yllättäen tässä ollaan tontilla.

Syyllisyysblues, osa miljoona

Olen ollut kotona aivan luvattoman vähän. Mies on käytännössä katsoen hoitanut Sisua koko vesirokon ajan ollen pois töistään, kun minä olen ollut Tosi Tärkeänä Töissä. Jostain syystä olen taas päästänyt itseni tilanteeseen, jossa asioita (isoja ja pieniä) on vain minun takanani ja vastuullani. Ei kovin kestävä toimintamalli.

Toisaalta pojille tekee oikein hyvää olla kahdestaankin, sillä mies puuhasteli aikaisemmin syksyllä tontillamme ja kaverin rakennustyömaalla vähän turhankin ahkerasti. Välillä tuntui, että Sisu näki isäänsä vain tunnin kaksi päivässä. Nyt tilanne on kääntynyt vähän niin kuin päälaelleen ja asia vaan korostuu Sisun ollessa kipeänä kotona.

Tunnen kuitenkin syyllisyyttä, oikein painavaa syyllisyyttä jokaisesta venyneestä työpäivästä, kotona luetusta työsähköpostista, iltajumpasta ja siitä vähästä omasta ajasta. Työtilanteeni helpottaa parin viikon päästä hetkellisesti, mutta nyt on aikamoista tykitystä, pitkää päivää ja iltatilaisuuksia.

Ja sitten on vielä kaikki ylimääräiset jutut, kuten viikon päähän sovittu teatterireissu Tampereelle. Ei sillä ettenkö odottaisi kivaa irtiottoa ihanien ystävien kanssa, mutta samalla viikolla minulla on maanantaina tavallista pidempi työpäivä, tiistaina olen töissä aamuseitsemästä iltayhteentoista ja loput päivät pitäisi tahkoa seuraavan viikon ja tammikuun jättitapahtumia kuin viimeistä päivää. Että jätä siinä sitten lapsukainen isovanhemmilleen ja lähde iloisella mielellä Tampereen rientoihin.

Puuh.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Näppy siellä ja näppy täällä

Kapteeni Näppylähanska, kävelevä rupikokoelma, rakkula-Raimo. Miten voi pieneen mieheen mahtua niin monta näppyä?

Ensimmäinen näppy ilmestyi yli viikko sitten. Emme vain tajunneet sen olevan vesirokkoa, sillä se oli niin erikoisen mallinen ja näköinen. Tämä näppyjen kuningatarmehiläinen on edelleenkin aivan poikkeuksellisen näköinen ja kokoinen, siitä jää aivan taatusti muhkea arpi. Onneksi se on päänahassa.

Vaikka tahti on hellittämään päin ja rakkuloiden paranemista on jo havaittavissa, bongasimme tänään taas kolme uutta vesikelloa eikä Sisu siis edelleenkään ole hoitokelpoinen. Lääkärin mukaan uuden rakkulan ilmestymisestä pitäisi olla pois ihmisten ilmoilta viisi (5) päivää. Sisu on jo ollut viikon kotona ja näillä näkymin kotioloissa menee loppuviikkokin.

Päiväkodista kertoivat, että siellä tauti on jo puolella ryhmästä. Taitaa olla siellä aika hiljaista meininkiä - toisin kuin täällä. Sisulla kohosi kuume korkeimmillaan 39,5 asteeseen, mutta nyt sitäkään ei ole ollut pariin päivään ja olo on pienellä miehellä melko normaali. Meno alkaa siis olla aika villiä, kun ollaan oltu neljän seinän sisällä näin pitkään.

Muiden äitien tekemää ruokaa

Lappapuuro, siis tutummin vispipuuro tai puolukkapuuro, on suurta herkkuani. Voisin syödä vaikka kuinka paljon ihanan kuohkeata lappapuuroa ja jääkylmää rasvatonta maitoa. Olen tämän herkun opettanut Sisullekin ja jätkä vetelee kohtuullisen kirpsakkaa puuroakin hyvällä ruokahalulla.

Parhaan lappapuuron tekee tietenkin äiti, itse en ole puuropuuhaan vielä rohjennut eikä puolukoitakaan ole pakkasessa kuin kourallinen. Kun siis en pääse herkuttelemaan äidin puurolla, sorrun poikkeuksellisesti einespuolelle.

Tähän asti Saarioisten vispipuuro on uponnut ihan hyvin. Törmäsin kuitenkin kaupassa (törms) Riitan Herkun puuroon  ja sain päähäni vertailla tuoteselosteita.


Mitä ihmettä punaherukkamehu, karpalomehu, omena(!)täysmehutiiviste ja kasviuute tekevät vispipuurossani? Täh?


Riitan Herkun tuoteseloste pitää sisällään sitä, mitä vispipuurolta odottaakin. Ja ihan on yhtä kaunis väri (ellei kauniimpikin) kuin Saarioisten puurossakin. Koostumus on hiukan erilainen, mutta tuskin mehut siihen vaikuttavat. Mutta siis omena-, karpalo- ja punaherukkamehua vispipuurossa. Ei kiitos, jotkut asiat ovat pyhiä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Linjoilla

Minulla oli loppuviikosta kaksi hyvin mielenkiintoista keskustelua puhelimessa. Näin jälkikäteen ajateltuna, olisin mieluusti jättänyt molemmat soittamatta.

Muuttaessamme tähän asuntoon vuosi sitten heinäkuussa, emme ajatelleet asuvamme tässä näin pitkään. Tarkoituksenamme oli ostaa omakotitalo ja hyvin mahdollisesti tehdä isokin remontti. Vuokralla olisimme kuitenkin asuneet korkeintaan vuoden. Alkuvuodesta sitten saimme päähämme ryhtyä rakentamaan omakotitaloa, joten vuokra-asuminen sai jatkoa ihan reippaasti.

Vuokran maksaminen on aina jotenkin tuntunut siltä, että heittäisi rahaa hukkaan, joten vuokrantarkistusilmoituksen kolahdettua luukusta, ryhdyimme etsimään edullisempaa asuntoa. Torstaina sitten soitin eräästä vuokra-asunnosta, josta olin laittanut jo aiemmin kyselyn. Kiinteistövälittäjä, vanhempi rouva, vastasi puhelimeen. Esittelin itseni ja asiani.

Välittäjä närkästyneenä: "Jaa numerosta sejasejasejase, minä olenkin soittanut sinulle."
Minä: "Pahoitteluni, en ole varmaan huomannut". (Myöhemmin kotona tarkistan puhelulokin. Ainoa mahdollinen soitto on tullut 15.11. klo 23.41 tuntemattomasta numerosta. Iiiihan varmasti onkin soittanut.)
Välittäjä: "Minä nyt sitten vähän kuulustelen sinua."
Minä hiukan kireästi: "Sehän sopii."
Välittäjä: "Oletko ihan työssäkäyvä ihminen."
Minä: "Kyllä olen, itse asiassa me molemmat olemme."
Välittäjä: "Jaaaaa, teitä muuttaisi siis kaksi."
Minä: "Niin, itse asiassa meitä muuttaisi kolme." (Mielessäni lisään sen neljännenkin, mutta tässä vaiheessa asia ei kuulu välittäjälle pätkääkään.)
Välittäjä lipeäkalan äänellä: "Jaaaa, no kuinkas vanha tämä kolmas on?"
Minä: "Vuoden ja kolme kuukautta."
Välittäjä: "No ethän sinä sitten missään töissä voi olla. Eihän tuon ikäisen lapsen äiti voi töissä olla."
Minä: (Hengitä, hengitä, hengitä.) "Kyllä vaan voi olla."
Välittäjä: "Ottaako ne edes noin pieniä hoitoon?"
Minä pieni piru olkapäälläni: "Kyllä on ollut syyskuusta lähtien hoidossa ja sitä ennen viisi kuukautta isänsä kanssa."
Välittäjä: "Jaaa. No sulle on varmaan sitten iso juttu, ettei asuntoon saa pyykinpesukonetta."

Puhuimme vielä hetken, minä raivosta kihisten ja välittäjä määkien mielipiteitään asunnosta. Kerroin, että rakennamme omakotitaloa ja tulisimme asumaan asunnossa reilun vuoden. Tämän kuultuaan välittäjä sanoi kysyvänsä vuokranantajan mielipidettä ja lupasi palata asiaan. Eipä ole palannut. Enkä meinaa palata minäkään.

Toisen piinaavan puhelun soitin perjantaiaamuna (vau, mikä loppuviikko!). Sisu oli valvottanut koko yön vesirokon aiheuttamasta kutinasta kärsien. Olimme aamusta raahautuneet lääkäriin hakemaan reseptiä antihistamiinille, joka jäi aikasemmalla lääkärikäynnillä ottamatta, kun lääkäri oli sitä mieltä, "ettei ne varmaan kovin paljoa kutise". Heitin lääkärireissun jälkeen mieheni ja Sisun kotiin ja menin töihin.

Kurvasin parkkipaikalle ja kohti omaa ruutuani vain huomatakseni, että parkkiruudustani yhden puolen oli valloittanut lumikasa ja toisen puolen auto. Kirosana, kirosana, kirosana, h*lvetin täydellistä, kirosana ja suoraa huutoa.

Kesän ajan pyysin kiinteistönhoitajaa hoitamaan reunapaikkani viereisen pensaan ja nuoren koivun pois. Kerroin kuinka hankalaa minun on päästä autosta ulos, kun ovi ei oikein aukea. Vasta syksyllä koivu sai lähtöpassit ja samalla pensas nyrhittiin lyhyemmäksi. Juuri niin lyhyeksi, etten saanut ovea kunnolla auki. Kerroin tästäkin ongelmasta ja pyysin tekemään asialle jotain. Lopulta lainasin työkaverilta oksasaksia, joilla itse nipsin pensaan maan tasalle.

Samaan aikaan alkoi kiinteistössä laajennus, jonka tieltä poistui iso osa vieraspaikoista. Huonosti merkityt varatut paikat ja etenkin minun reunapaikkani tuntui olevan kovin suosittuja, joten harva se kerta olen saanut etsiä paikan jostain ja kiikuttanut toinen toistaan kiukkuisempia lappuja autojen ikkunoihin. Autopaikkani kanssa on siis ollut murhetta kerrakseen. Soittaessani kiinteistönhoitajalle en siis ollut ihan sillä parhaimmailla tuulella. Kaukana siitä.

Minä: "Hei, tässä Aimo paikasta sejase. Mulla on se reunapaikka 152."
Kiinteistönhoitaja: "Mjoo". 
Minä: "Sitä vaan soittelin, että kaivahan, Pekka (nimi muutettu), lumikola esiin. Heh heh. Mun paikallani on h*lvetillinen kasa lunta enkä mä pääse ajamaan autoani siihen."
Kiinteistönhoitaja: "Mjoo, kato se on sellainen reunapaikkojen ongelma. Ei sille oikein voi talvella mitään." 
Minä väsyneenä, itkua pidätellen, kiukkuisena: "Mitä h*lvettiä? Mä olen koko syksyn katsonut sitä paikkaa ja kaikkia ongelmia siinä. Mä maksan siitä paikasta ihan yhtä paljon kuin muutkin. Ei tää nyt näin voi mennä, s*atana."
Kiinteistönhoitaja: Hiljaisuus. "Mjoo."
Minä: "Haloo? Että kiitti vaan."
Kiinteistönhoitaja: "Mjoo."

Reunapaikan ongelma? Reunapaikan ongelma! Antakaa mun ihan oikeasti kaikki kestää. Kurvaan autopaikalleni taas huomenna ennen kahdeksaa ja saan kohtauksen, jos siinä on edelleen lumikasa. Reunapaikan ongelma my ass.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Tää on niin tätä

Ensin Sisulla oli reilu kuukausi korvatulehduksia, sitten puhkesi vesirokko. Tää on niin tätä.


Kuva eiliseltä. Näppyjen määrä on kolminkertaistunut ja samoin kutina. Nukuimme kaikki kolme viime yönä enemmän vähemmän kuin enemmän. Siis todella vähän. Ja sen kyllä huomaa.

Töissä on ollut kiirettä enemmän kuin tunnit ovat antaneet myöten, mutta sen verran hauskoja hommia on ollut, etten kehtaa valittaa. Pidin pitkään joulukuun yhdeksättä itselläni sellaisena rajapyykkinä, että siihen saakka selvittyäni olen voittaja. No, sen joulukuun yhdeksännen päivän jälkeenkin on elämää ja näillä näkymin tahkoan tuhannen hengen tilaisuutta vielä pari viikkoa ennen äitiyslomaa.

Syksyn aikana minut on myös ehditty värvätä päiväkodin vanhempainyhdistykseen ja se tuo mukanaan joulujuhlien järjestämistä ja muuta mukavaa. Olen kuitenkin onnistunut pitämään sen verran matalaa profiilia, ettei nakki ole viuhunut kovin pahasti. Kauhulla odotan jonkun muun vanhempainyhdistyksen jäsenen googlaavan nimeni ja löytävän tittelikseni tapahtumakoordinaattori.

Sisunkin terveisistä olisi mukava kirjoittaa, mutta ne jääköön seuravaan postaukseen, sillä makuuhuoneesta kuuluu pienen potilaan ääni "viiuviiuvih". Jaa mikä viiuviiuvih? Se liittyy tähän. Voi pojat, että poikamme on kova poika laulamaan.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Liikaa vaadittu

Vaadin ilmeisesti liikaa, kun haluan pyykinkuivaustelineeni kestävän ruostumatta kauemmin kuin vuoden?


On aivan selvästi liikaa vaadittu, kun minulle ei oikein kelpaa teline, joka vaatii kylpyankan pysyäkseen pystyssä?


 Taidan olla ihan tyhmä, kun haluan erään suuren suomalaisen kirjakaupan nettikaupassa tilata kirjan kerholehden tilausnumerolla. Se vaan ei mahdollista.

Ja vallan kohtuuton olen silloin, kun asiakaspalveluun soittaessani haluan puhua ihan oikean ihmisen kanssa ja hoitaa asiani ihan oikeasti.

Yritin ilmeisen epäonnistuneesti kuukausi takaperin perua Trendin tilausta. Tänään postiluukusta kolahti vastoin odotuksiani Trendi. Soittaessani jälleen asiakaspalvelun "palvelu"numeroon, sain taas vastauksen automaatilta.  

"Soititte palveluautomaattiin. Mikäli haluatte palvelua suomeksi, painakaa yksi."

Painoin ykköstä. 

"Aloittakaa näppäilemällä lehtikoodi. Lehtikoodin löydätte laskunne yläreunasta tai lehtenne asiakaspalvelutiedoista. Lopuksi painakaa ruutunäppäintä."

Mikä h*lvetin lehtikoodi, mikä h*lvetin lehtikoodi? En todellakaan löydä lehtikoodia laskusta (jota minulla ei ole) tai lehden asiakaspalvelutiedoista. Kun jätän näpyttelemättä, automaatti siirtyy hetken kuluttua seuraavaan kohtaan.

"Kiitos. Näppäilkää tilausnumeronne. Tilausnumeronne löydätte laskunne keskiosasta. Lopuksi painakaa ruutunäppäintä."

Mikä saamarin tilausnumero? Minulla ei edelleenkään ole laskua kädessäni. Eikö tähän voisi laittaa asiakasnumeroa? Se sentään löytyy lehden takasivulta. Jätän taas näpyttelemättä ja automaatti siirtyy kohta eteenpäin.  

"Kiitos. Mikäli asianne koskee osoitteenmuutosta, näppäilkää 1. Mikäli haluatte peruttaa tilauksenne maksetun kauden loppuun, näppäilkää 2. Mikäli haluatte peruuttaa tilauksenne välittömästi, näppäilkää 3."

Painan kolmosta kuin hullu. Yritän olla ajattelematta, että tästä ei taaskaan ole mitään hyötyä. 

"Kiitos. Automaatti on tallentanut tietonne."

Thanks for nothing. Mitähän tässä tallennettiinkaan? Jätin asiakaspalvelun nettisivuilta yhteydenottopyynnön. Katsotaan, kuinka käy. Taitaa olla liikaa vaadittu, että peruutus olisi mennyt läpi.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Bombs away!

Iltapäivän palaveri sai vähän erikoisempia piirteitä, kun johdon sihteeri ryntäsi keskelle palaveria ilmoittaen, että kiinteistön laajennustyömaalta oli juuri löytynyt pommi. Pommi.

Rakennustyömaa, jolla tehdään parhaillaan kaivuuhommia ja esiin kaivettu pommi kielivät luonnollisesti siitä, ettei räjähde ole kovin tuore tapaus. Silti aika hurja tilanne ja vähän absurdi. Siinä sitten jatkettiin hommia, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Että eihän tässä hittojakaan.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Nopean toiminnan joukot

Viikko sitten maanantaina minulla napsahti. Ei Sisun ensimmäisen korvatulehduksen takia, vaan ihan konkreettisesti napsahti. Lisäilin muina naisina mustapippuria pöperöön, kun pippurimyllyn toinen kahva napsahti poikki. Tuosta noin vaan.


Olin saanut kätevän jääkaappimagneettimyllyn anopiltani joku aika sitten. Olisiko peräti ollut vielä tämän vuoden puolella. Kovin vanhasta vehkeestä ei siis ollut kyse.

Sulattelin asiaa tiistaihin. Kyseessä ei ollut iso tappio, mutta pippurimylly oli lähes jokapäiväisessä käytössä. En löytänyt maahantuojaa netistä, joten laitoin viestiä valmistajalle.

Seuraavana päivänä, siis keskiviikkona, sain viestin suomalaiselta maahantuojalta. Valmistaja oli välittänyt viestini heille. Ystävällisessä viestissä pyydettiin toimittamaan yhteystiedot yhteydenottoa varten ja kuva rikkoutuneesta myllystä. Vastasin viestiin nopeasti ja lähes yhtä nopeasti soi puhelimeni. Kertasimme vielä tapauksen ja puhelimen toisessa päässä ollut mukava nainen otti osoitteeni ylös. Uusi pippurimylly lähetettäisiin minulle vielä samalla viikolla.

Tänään sain postissa uuden myllyn ja se on jo päässyt käyttöön.

Hurjan hyvää ja nopeaa palvelua.

torstai 7. lokakuuta 2010

Kaulimelle töitä

Tummuneet banaanit huikkailivat minulle ruokapöydältä. Päätin tehdä itselleni iltapalasmoothien, vai oliko se kuitenkin fruitie?

Joka tapauksessa haalin tarvikkeet kasaan: banaaneja, mansikoita ja appelsiinimehua (niin että kai se sitten fruitie oli). Kaivoin kaapista myös valmistusvälineet, sauvasekoittimen moottoriosan ja öööh, kaulimen. Kai näillä jonkinlaisen fruitien saa iltapalaksi aikaan.


Taidan olla ehkä vähän väsynyt.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Maailmassa on virhe, pysäköintivirhemaksu

Tulipa tällainen tilanne eteen: Maksoimme joku aika sitten lauantaisen keskustapysäköinnin kännykällä, ensin mieheni ja sitten minä vielä jatkoaikaa. Hurjan kätevää, kun ei ole kolikoita! Molemmat saimme pysäköintilipun lisäksi tekstiviestivahvistuksen. Tekstiviesteissä oli muistutus siitä, milloin pysäköintiaika päättyy sekä maksettu summa.

Vaan eipä mitä! Pysäköintilipukkeissa oli ensinnäkin eri päättymisaika kuin viesteissä ja maksettukin summa oli eri.


Kysynkin:

a) Mitä, jos olisin saamani tekstiviestin perusteella ilmaantunut autolleni kymmenen minuuttia oikean pysäköintiajan päättymisen jälkeen ja löytänyt tuulilasistani pysäköintivirhemaksun (yök)? Pysäköinninvalvonta katsoo vain lipuketta tuulilasin takana, sitä ei tekstiviestini kiinnosta.

b) Ok, kännykällä maksaminen on kalliimpaa, mutta miksei oikeasti maksamani summa näy lipukkeessa?

c) Entäpä sellainen tilanne, että maksan omalla kännykälläni pysäköinnin, joka liittyy työajooni ja perin pysäköintimaksun matkalaskulla työnantajaltani. Työnantajani haluaa tositteeksi pysäköintilipun, mutta ei työnantajaani kiinnosta se, että olen makanut pysäköinnistäni oikeasti paljon enemmän. Mitä tällöin pitäisi tehdä?

d) Miksi ihmeessä kännykällä maksaminen on kolikoilla maksamista kalliimpaa?

Ei tämä maailma vielä valmis ole.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Lainehilla keinui pieni lautta vain

Mies myi heinäkuussa ostamamme Golfin ja etsi Saksasta meille omakotirakentajille sopivamman pelin eli pakettiauton. Auton hankinta mielessämme pyrähdimme koko kolmikko perjantaina Berliiniin.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan autoa olisivat lähteneet hakemaan mies ja isäni. He olisivat ajaneet auton via Balticaa pitkin Suomeen, mutta loppumetreillä päätimmekin ottaa lautan Rostockista Suomeen. Reissusta tuli kertaheitolla huomattavasti kevyempi, joten uskalsimme Sisun kanssa lähteä mukaan.


Autokauppojen jälkeen lähdimme vielä moikkaamaan kahta Berliinissä asuvaa ystävääni. Kovin paljoa aikaa meillä ei ollut, sillä kaupanteossa meni kaikkine säätämisineen nelisen tuntia. Olin kyllä haaveillut pääseväni egyptiläiseen museoon ja shoppailemaan, mutta aina ei voi voittaa. Mies kyllä jo lupaili romanttisen reissun Berliiniin joskus lähitulevaisuudessa. Hänen käsitykseensä romantiikasta kuitenkin kuuluu myös auton ostaminen samalla reissulla. Kehtasin olla eri mieltä.

Pikatreffien jälkeen lähdimme ajamaan kohti Rostockia ja lauttaa. Meitä oli jo varoiteltu, ettei lautta ole mikään ihmeellinen. Eikä se mikään ihmeellinen ollutkaan, Superfast olikin Superslow ja Superboring. Lautalla oli pienenpienenpienet shopit, yksi suklaalle ja alkoholille sekä toinen kempparille ja krääsälle. Ja nämä eivät tietenkään voineet olla samaan aikaan auki. Henkilökunta kun oli laskettavissa yhden käden sormilla.

Ruoka oli aivan kamalaa. Tasosta kertonee jo jotain ruokalista.


Ja sitten se matkaseura! Omasta takaa meillä oli luonnollisesti laadukkain mahdollinen matkaseura, mutta ne muut: Liuta huonokäytöksisiä autotrokareita ja venäläisiä rekkakuskeja. En koskaan, koskaan ole nähnyt yhtä huonoa käytöstä buffassa enkä yhtä montaa viinapulloa narahtamassa auki jo satamassa auton ratin takana.

Olimme aika paljon pienessä hytissämme. Onneksi olimme sen verran panostaneet, että otimme ikkunallisen hytin. Parhaiten sijoitettu satanen vähään aikaan.


Silti reissu oli oikein onnistunut ja mukava. Auto seisoo nyt pihassa ja odottaa torstaista huoltoa. Tässäkin pelissä riittää korjattavaa, mutta silti kokonaiskustannukset tulevat huomattavasti halvemmaksi kuin Suomesta ostaessa.

torstai 30. syyskuuta 2010

B niin kuin Berliini, Bryssel ja baniikki

Perjantaina Berliiniin, sunnuntaina Suomeen. Maanantaina Brysseliin, keskiviikkona takaisin.

Ja minä sentään v-i-h-a-a-n pakkaamista.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Minkä pienenä oppii

Sisu sai tässä päivänä eräänä kaupassa kätösiinsä työkännykkäni. Suunsa sijasta Sisu veikin kännykän korvalleen ja sanoi asiantuntevasti "heeeiiijjj". Pienenä nämäkin taidot on opittava.

Sunnuntaina Sisu sitten nappasi työpuhelimeni ja vei sen leikkeihinsä. Ajattelin illalla, että sinne se jää kaikkien Duplojen joukkoon.


Puhelimeni olikin maanantaiaamun soinut iloisesti Sisun roska-autossa. Että näin meillä.

Olen kyllä aivan samaa mieltä Sisun kanssa. Työkännykkäni on roska, hyvin monessa mielessä roska.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Best in show

Sipulix yllätti palkinnolla. Kiitos!


Palkintoon kuuluu listata seitsemän (7) tunnustusta itsestään ja jakaa palkinto edelleen seitsemälle huippublogille. Roger.

Lähdetään tunnustuksista.

1. Isäni äiti ja äitini isä ovat olleet kihloissa vuonna miekka ja kilpi. Jännä ajatella, miten pienistä jutuista on kaikki kiinni. Jos tämä pari olisi päätynyt avioon asti, ei minua olisi.

2. Viheltelen ja lauleskelen koko ajan. Olen tartuttanut viheltelyn Sisuunkin. Yksivuotias vislaaja on kuulkaa aika vänkä näky.

3. Vihaan kuvioitua talouspaperia. Erityisesti vihaan sitä silloin, kun kuviointi vaikuttaa rullan hintaan. Melkein yhtä paljon vihaan pistekolmikkoa (...).

4. Kammoan kirjoitusvihreitä. Jäädessäni sellaisesta kiinni, saan sätkyn. Tästä syystä luen harvoin lähettämiäni sähköpostiviestejä. Viimeksi huomasin kirjoittaeeni "asiantuntija paneeliin". Tarkoitukseni oli kirjoittaa "asiantuntijaksi paneeliin". Ärsytti ihan luvattoman paljon.

5. Tykkään pienestä paineesta, kiireestä ja stressistä töissä. Se saa minut toimimaan paremmin ja tehokkaammin. Pienestä paineesta, kiireestä ja stressistä on kuitenkin lyhyt matka siihen, ettei oikeasti jaksa. En aina huomaa tarpeeksi ajoissa, että olen ylittänyt tämän kilometripylvään. Kts. seuraava kohta.

6. Minun on vaikeaa sanoa "ei". Kts. edellinen kohta.

7. Olen toisinaan (= hyvin usein, melkein aina) toivoton sählääjä. Teen usein monta asiaa samanaikaisesti tarkoituksenani säästää aikaa. Yleensä (= hyvin usein, melkein aina) epäonnistun siinä. Esimerkiksi siksi blogissani on kategoria katastrofikeittiössä kokataan.

Ja sitten palkintoa eteenpäin.


1. Kirsikkapuiston blogi.

2. Muualla maassa on selkeämpää. Lakonisia(kin) huomioita, lyhyitä erikoisia, mahtavia paloja.

3. Kuinkas sitten kävikään.Vauva-arkea ja ihania sattumuksia.

4. Vilukissi. Upeita juttuja rohkeasti murteella. Näitä luetaan kikattaen. Sitten luetaan uudestaan (ja ääneen), jotta varmasti on ymmärretty oikein. Ja taas kikatetaan.

5. Enimmäkseen harmiton. Hurjasti musiikkipaloja ja hillittömiä huomioita. Ne niin ei ole silmänalukset!

6. La Plus Douce. Kielen ja kropan kääntämistä. 

7. Patonkimaassa. Elämänmakuisia raportteja patonkimaasta (ja varmaan myös brietä ja jotain hyvää viiniä, joo, taatusti jotain hyvää viiniä).

Nyt sitä pitäisi vielä muistaa käydä moikkaamassa kaikkia linkitettyjä. Tällaiset hommat on syytä hoitaa hetimiten. Tai ehkä sittenkin otan vähän jäätelöä ja menen vasta sitten.

Lisäys klo 21.18: Hupsista. Unohdin kirjoittaa Kirsikkapuiston perustelut. Taisi olla jäätelö mielessä. Tässä tulee: Kirsikkapuistosta arkista elämää huumorilla kaikella vakavuudella, kauniita kuvia ja ihana ihminen. 

perjantai 3. syyskuuta 2010

Vessapaperirulla, valtakunta vessapaperirullasta

Kaikkihan tietävät, miten piinallista on olla tilanteessa, jossa vessapaperi loppuu. Siksipä meidän taloudessamme tartutaan vessapaperirullapakettiin harva se kauppareissu.

Tällä kertaa otimme K-ryhmän kaupassa jonkun tarjouspaketin, vaikka minä motkotin kappalehinnan (41 senttiä) olevan vähän turhan kallis.

Kotona odotti sitten yllätys.


Mitvit, mitvit? Joku oli vienyt vessapaperirullan ja korvannut sen mukasuloisella Lambiz-hahmolla (yörgh, Lambiz). Jos nyt ihan tosissaan ollaan, niin olisin kyllä paljon mielummin ottanut sen yhden vessapaperirullan.


Muovilampaaseen on vähän kurja pyyhkiä pyllyä.

Note to self: Tarkista pakkaus, ettet saa tarpeettomia kylkiäisiä. Tarkista pakkaus kunnolla. 

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Jäi äiti itkemään

Niin on alkanut Sisun ura päiväkodissa. Mies kävi jo viime viikolla harjoittelemassa (Sisun kanssa siis) ja minä olin puolestani tällä viikolla lomalla, jotta Sisu saisi pehmeän laskun.

Maanantaina Sisu oli päiväkodissa ihan itsekseen (siis ilman minua, oli siellä muut hoidokit ja tädit) pari tuntia. Minä taisin itkeä vollottaa koko sen ajan. Hyvä etten itkenyt jo päiväkodissa ollessani. Hassua tajuta tämä vasta nyt, mutta on aivan eri asia mennä töihin ja jättää lapsi kotiin isänsä kanssa, kuin päiväkotiin vieraiden hoidettavaksi. Taidan olla aivan uuno.

Sisulla oli alkujärkytyksestä toivuttuaan kuitenkin mennyt ihan hyvin. Ruokakin oli maittanut. Eilen oli vuorossa jo pidempi päivä ja taas minä itkin koko matkan kotiin. Tyhjään asuntoon tullessani puhkesin taas toivottomaan parkuun. Olin jo soittamassa esimiehelle ja kertovani jääväni hoitovapaalle saman tien.

Hain Sisun välipala-aikaan ja jo ikkunasta näin, kuinka hymyilevä Sisu istua nökötti pöydän ääressä natustaen välipalaa. Päivä oli mennyt hurjan hyvin ja muutamaa surkuhetkeä lukuun ottamatta kaikki oli ollut kunnossa.

Hyvin menneen edellisen päivän ansiosta pidin itseni tänään kasassa enkä itkenyt (paljoa) jättäessäni Sisun aamulla hoitoon. Tämäkin päivä oli mennyt hyvin. Huomenna uskaltanen jo laittaa meikkiä naamaan ennen kuin vien Sisun hoitoon. Mutta ei tämä helppoa ole.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Vuosipäivä

Tasan vuosi sitten tämä ilmestyi meille.


Kerroin jo aiemminkin näistä kiuaskivistä, jotka vaihdettiin samana päivänä, kun Sisu ilmoitti tulostaan. Nyt nämä kivet ovat majailleet kylpyhuoneessamme jo vuoden. Tasan vuosi sitten olimme leffavuokraamossa ja minulta meni lapsivesi. Huomenna Sisu täyttää vuoden.

Pieni haikeus mielessäni odotan jo huomista, kun vauvasta tulee taapero.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kulutus, eiku koulutus

Olin tänään koulutuksessa. Nyt on taas hankintalaki hallussa.

Kokouspaikalla, eräässä keskustan (ei se puolue) ketjuhotellissa ei ollut homma hallussa.

Ilmaisen nyt hämmästykseni tästä kuvan esittämästä karmeudesta.


Mikä ihmeen paikka, saanen kysyä, tarjoaa tänä päivänä aamukahvilla pasteijaa? Väsynyttä, rasvaista pasteijaa. Lötköjä lippuja Sepelvaltimotautilaan.

Eikä lounaallakaan mennyt sen hohdokkaammin. Olin ilmoittanut kalattomasta ruokavaliostani ja sain kuulla tarjoilijalta, että keittiö "on juuri ryhtynyt valmistamaan" annostani. Puoli tuntia myöhemmin, pöytäseurueeni jo syötyä ja siirryttyä kahviin, sain vihdoin annokseni.

Annokseni tosin sattui olemaan iso lautasellinen Finduksen couscous-wokkia seuranaan kamala lammikko punaviinikastiketta, muutama halkaistu kirsikkatomaatti ja halkaistu pieni artisokan sydän. Saatan olla väärässä, mutta minulle tuo wok on lisuke. Sain siis lautasellisen lisuketta pakasteesta ja sen tekemiseen meni yli puoli tuntia. Loistavaa!


Huvittavinta tässä on se, että koulutuksen tarjonnut organisaatio kehua retosteli koulutustilojen olevan "toimivia" ja tarjoilujen "huolella valittuja". Sallikaa mun nauraa. Kouluttauduimme kamalassa bunkkerissa rakennustyömaan keskellä ja valkokankaalle sai tihrustaa ihan toden teolla. Sallikaa mun nauraa!

tiistai 24. elokuuta 2010

That's one small step for a man, one giant leap for mankind

Meillä on otettu ensimmäiset askeleet.

Sisu teputti ensin kaksi, sitten neljä askelta. Hiljaa hyvä tulee.

Videota ei tapauksesta saatu eikä valokuvatodisteita. Tärkeintä on, että olimme kaikki kolme läsnä. Sisun intoillessa saatoimme miehen kanssa molemmat hiukan herkistyä. Meidän iso pieni poikamme.

lauantai 21. elokuuta 2010

Asiat tärkeysjärjestykseen

Jonkun pitäisi siivota täällä meillä. Olisi pyykkivuoria valloitettavana ja Sisun leluja järjesteltävänä. Jostain kumman syystä kaikki talouden peilit ovat täynnä pienenpieniä tahmaisia sormenjälkiä.

Jotain tarttis siis tehdä.

Koska osaan asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, aloitin siivousurakan tärkeimmästä eli digiboksin kovalevyltä.

Pari jaksoa 30 Rockia ja tämän viikon Puumanainen on jo katsottu siivottu pois tilaa viemästä. Eiköhän kohta ole aika mennä nukkumaan. Tämä raataminen käy voimille.

perjantai 20. elokuuta 2010

Yksi, kaksi

Ensimmäinen ultraääni on takana, seuraava merkitty kalenteriin. Sisu täyttää reilun viikon päästä vuoden ja maaliskuussa vesseli on isoveli. Aika menee nopeasti. Ainakin silloin, kun itse kehittää puuhaa itselleen.

Kerroin tänään töissä johtajalle ja lähiesimiehelle. Ja nyt myös täällä. Saapa nähdä kuinka pian tieto valuu kahvipöytääkin.

torstai 19. elokuuta 2010

Mistä tietää

Mistä tietää, että asumme huonosti hoidetussa taloyhtiössä?


Tämän ruukun rikkoneesta myrskystä on mitä, melkein kaksi viikkoa?


Niin, ja hellekesän kuivattamaa puskaahan ei kannata vaihtaa. Siitä hoitamisesta nyt puhumattakaan.


Muukin maisema henkii ydinonnettomuuden jälkeistä aikaa.


Olihan tämä kesä tietty aivan poikkeuksellinen, mutta onko liikaa vaadittu, että järjetöntä vuokraamme vastaan saisimme nauttia hyvinhoidetusta pihapiiristä?

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Lohturuokaa

Mies tietää, mistä napista painaa.


Podin tänään flunssaa kotona ja mies toi tuliaisia kaupasta. Kyllä jaksaa taas.

Tosin, olen opettanut Sisun sellaiseksi marja- ja kasvishirmuksi, että nämä menevät kuin kuumille kiville, jos Sisu vaan ne huomaa. Ja kyllä huomaa, se on aivan varmaa. Lapsellamme on pettämätön herkkututka.

tiistai 17. elokuuta 2010

Täti on nyt vähän vihainen

Eilen kurkkuuni kasvoi kaktus ja tänään jo vuotaa nokka. Se on sitten syysflunssa. Sisukin köhii. Raukka.

Ei siis ihme, että pinna saattaa olla tavallista kireämmällä. Suunnistin tänään töissä kohti jääkaappia. Tarkoituksenani oli nauttia iltapäiväkahville varaamani jogurtti jättiläismäisen teemukin kanssa.

Turha toive. Joku oli ehtinyt minua ennen ja jogurtti oli mennyt niin sanotusti parempiin suihin. Ai että sieppasi. Täysin tavoistani poiketen [sic] annoin kuulua. Vähemmästäkin täti on vihainen.

Mieheni piristi minua lupaamalla terästää seuraavan jogurtin ulostuslääkkeellä. Muahahhahahaa! Tosin minun tuurillani söisin se itse.

maanantai 16. elokuuta 2010

Syyllisyysblues

Yhden ollessa päivät töissä ja toisen ollessa saman ajan lapsen kanssa kotona, tulee väistämättä hankalia hetkiä.

Viime keskiviikkona perheemme työssäkäyvä oli puhelimessa kotona olevan kanssa kolmen pintaan. Kotoa esitetiin kysymys "Koska tulet kotiin?". Vastauksena siihen oli: "Näen yhden kaverin satamassa kolmelta, tulen sen jälkeen". Luonnollisesti kotona oleva oli tehnyt johtopäätöksen, että työssäkäyvä olisi tulossa kotiin kolmelta.

Näine johtopäätöksineen kotona oleva oli lämmittänyt eilisen nakkikastikkeen ja perunat kolmeksi, kattanut pöydän ja käynyt odottamaan. Kun työssäkäyvä sitten soitti neljältä lähtevänsä kohti kotia, oli toisessa päässä jäätävä tunnelma.

Kotona taas olisi voinut pakastaa marjat jo eteisessä. Persiiseen ammuttu marjaskarhu ilmoitti, että ruoka saattaisi "ehkä olla vielä vähän lämmintä". Ja sitten kiukuteltiin kuuteen saakka.

Olen ihmeissäni, miten paljon puolisoni joskus muistuttaa minua. Anteeksi, että olin myöhässä, vaikken oikeasti ollutkaan.

torstai 12. elokuuta 2010

Savonlinnalainen hanavesi maistuu pahalta

Terveisiä työreissusta.

Kohta täytyy kirmata Olavinlinnaan iltatilaisuuteen, mutta ehdin kuitenkin jakaa pari tänään oppimaani asiaa:

- Savonlinnan hanavesi maistuu aivan kammottavan pahalta. Ei ihme, että kaupassa oli isot altaat pullovettä.
- Salillisen naisia saa nauraamaan olemalla hurmaava ja hassu. Sekä kertomalla vitsin maanmittauslaitoksen miehistä.
- Etelämantereella on kylmä. "Siis niinku tosi kylmä." Etelämantereella on myös paljon lunta ja jäätä. Ja kaikki Etelämantereelle viety tavara pitää tuoda muodossa tai toisessa pois.
- Tutkimukseni mukaan (n = 2) vuorikiipeilijöillä/seikkailijoilla on tiukka ja mukava puristus. Siis kun kätellään. Lisäksi vuorikiipeilijät/seikkailijat ovat sangen charmantteja.
- A3-arkista saa ihan kelvollisen viuhkan, joka viilentää kuumassa ja kosteassa seminaarisalissa.
- Jos aamuviideltä on ky-ky-kylmä ja päätät laittaa pitkät housut, voit olla varma, että kärsit kamalasta kuumuudesta koko loppupäivän.
- Seminaareissa/konferensseissa/kokouksissa/ihan missä tahansa kokoontumisessa tökkii aina, aina, aina ja aina ruokapuoli. Mikä siinä onkin, että buffapöytä on aina siinä pienimmässä ja sokkeloisimmassa nurkassa, linjastoja on liian vähän, ruoka loppuu kesken ja henkilökunta vastaa "pitäisi kai olla", kun asiakas kysyy, onko vadelmat suomalaisia (okei, tähän aikaan vuodesta ne mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat).
- Kongressilaukut ovat aina yhtä rumia.

Kotiinviemiseksi tältä reissulta minulla on terveiset Sisulle Mount Sisun nimenneeltä Patrick "Pata" Degermanilta, joka piti seminaaripäivän parhaan esitelmän. Koko puolitoista tuntia salillinen naisia nauroi, hörötti, kikatti ja kauhisteli sekä löyhytteli paperiarkeista kyhätyillä viuhkantekeleillä viilennystä kuumuuteen ja kuumuuteen.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Suuri Päivähoitotaistelu 2010

Kesäkuussa tarinamme jäi siihen vaiheeseen, että Sisun päivähoitopaikasta ei ollut tietoakaan, vaikka paikkavarmistus oli luvattu meille toukokuun loppuun mennessä.

Soitin kaupungille päivähoitopaikoista vastaavalle henkilölle, jolla ei ilmeisesti ole nimeä, sillä sitä ei ollut missään esillä. Tälle henkilölle ei myöskään ollut sähköpostiosoitetta ja puhelinaikakin oli arkisin (tietenkin) kello yhdeksän ja yhdentoista välillä. Hurjan kivaa hoitaa tällaisia asioita töistä käsin, muuten.

Soitin tälle henkilölle usein, ensin joka viikko, sitten useamman kerran viikossa ja lopulta jo päivittäin. Toisinaan hän vastasi, useimmiten ei. Soitin suoraan päiväkotiinkin. Tulos oli laihanlainen ja juhannus, tuo virkamiesten lomalaitumien portinvartija, kolkutteli ovelle. Oli pakko ryhtyä ilkeäksi ja hankalaksi. Oli pakko ryhtyä luovaksi.

Sain kuin sainkin kiertotietä Sisulle paikan yksityisestä ryhmäperhepäiväkodista, mutta se oli sijainniltaan hankalassa paikassa ja käytyämme tutustumassa ryhmiksen toimintaan, jouduimme valitettavasti toteamaan, ettei se ollut meidän paikkamme. Eikä Sisun. Pidin kuitenkin kaiken varalta paikan varattuna ja jatkoin kaupungin pommittamista.

Sitten, vihdoin, samana juhannusta edeltävänä torstaina sain kaupungin tätylin kiinni. Hän selaili taas papereitaan ja kertoi ilouutisen, meille oli päivähoitopaikka (siis Sisulle) ja juuri haluamastamme päiväkodista aivan kotimme läheltä. Samana iltapäivänä kolahti päätöspaperit sisältävä kirjekuori postiluukusta ja Suuri Päivähoitotaistelu 2010 oli saatu päätökseen. Selvisimme voittajina.

Seuraavaksi sitten saammekin taistella päivähoitopaikan siirrosta, kun reilun vuoden päästä muutamme uuteen kotiimme. Uuden asuinalueen päiväkodit ovat kuulemma aivan poskettoman täynnä ja jotkut ovat jonottaneet niihin jopa vuoden. Täytyisiköhän siis pistää paperit jo vetämään?

On the road. Again.

Olen kirjaimellisesti tien päällä. Mokkula on kovassa testissä. Kaipa tällaistakin varten pitää olla jotenkin hullu. Että päivittää pitkän tauon jälkeen blogiaan autossa matkalla mökille.

Tien päällä on tullut oltua vähän enemmänkin. Alkukuusta otimme ja haimme auton Saksasta. Lensimme koko revohka Berliiniin, otimme alle vuokra-auton ja lähdimme koluamaan autoliikkeitä, joista olimme bonganneet sopivia menopelejä jo aikaisemmin.

Vesipiippua poltettelevalta hepulta sitten ostimme vuoden 2000 VW Golfin (miehen iloksi 1.8 GTI) ja ajelimme sillä Tanskan ja Ruotsin läpi Suomeen. Tai siis Tukholmaan saakka. Siitä sitten lautalla Turkuun ja kohti kotia.


Aikamoinen reissu ja onnistui hurjan hyvin kymmenkuisen kanssa. Nyt olemme taas matkalla, tällä kertaa siis mökille. Paluumatkalla käymme uhmaamassa hellettä, ruuhkaa ja kanssaihmisiä asuntomessuilla. Rakentajille vinkkejä, nääs.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Ryhtiliike tulossa

Oho, mullahan oli tällainenkin. Eikös ne nuoret nykyään kutsu näitä blogeiksi?

torstai 17. kesäkuuta 2010

Valokuvatorstai - Matkan varrella

Tämä kuva tuli napattua viime viikolla työasioilla liikkuessani. Tänä keväänä on matkan varrella tullut vastaan monta kaunista maisemaa.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Päivähoitopaikatta

Syksyn päivähoitopaikoista taidetaan kohta käydä veristä tappelua. Kaupungin pohjoispuolella on kuulemma jäänyt 60 lasta ilman päivähoitopaikkaa. Nämä sentään olivat saaneet tiedon päivähoidosta. Meille ei ole tullut minkäänlaista ilmoitusta.  Hoitopaikkaa on sentään haettu jo kuukausia sitten. Ja soitettu monesti perään.

Soitin siis taas päiväkotipaikka-arpajaisia pitävälle poppoolle viime viikolla, mutta mitään kunnon vastausta ei tullut. "Ai, eikö teille ole tullut tietoa? Joo, ei täällä tosiaankaan ole mitään. Täytyy ottaa selvää." Ei, ei ole tullut. No, sepä kiva. Niin, jos vaikka ottaisit.

Tämä tosiaankin viime viikolla. Ennen kuin sain tietää näistä 60 lapsesta ilman päivähoitopaikkaa. Pohjoispuolella. Me olemme eteläisellä puolella, mutta tokkopa täällä on tilanne yhtään sen kummempi.

Nyt en enää odottele. Kesälomat painaa päälle, ja kuten ah niin hyvin tiedetään, mikään ei liiku, ei inahdakaan kesälomien aikana.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Omituiset asennot, osa 2

Sisu harjoittelee kaikkea liikkumista niin valveilla ollessaan kuin nukkuessaankin. Tässä eilisen illan taidonnäyte.


Jätkä on ihan umpiunessa.

Uusia taitojaan Sisu esittelee muutenkin innokaasti kuin pieni sirkusapina. Konttaamisen myötä Sisulle on auennut kokonaan uusi maailma, jossa pieni konttaava tutkimusmatkailija pääseekin ihan kaikkialle. Tai ainakin melkein kaikkialle.

Jokaista juttua pitää tutkia, maistella ja rapistella. Jokaiseen pieneenkin koloseen on tungettava sormet. Ihan ykkössuosikki on kylppärin lattiakaivon ritilä. Sisun pienet nakkisormet mahtuvat juuri ritilän kolosiin ja kas, se nousee ihanasti ylös. Että jos joskus tuskailette lattiakaivon ritilän kanssa, kun ette saa sitä ylös, niin antakaa tehtävä yhdeksänkuiselle tutkijalle.

Ja kirjat! Voi jukernautti ne eivät kyllä taatusti ole enää turvassa.


Kaiken touhun ja tohottamisen jälkeen onkin sitten ihana painaa pää äidin rintaa vasten ja hengähtää hetki ennen uusia seikkailuja. On se kuitenkin vielä niin pieni, vaikka onkin jo todella iso poika.

maanantai 31. toukokuuta 2010

Tee perässä, jos pystyt

Meillä vääntäydytään tällaisiin uniasentoihin.


Kuva on otettu ihan hetki sitten. Ja kyllä, sen jälkeen asento korjattiin sellaiseksi, ettei se aiheuta katsojienkin sisuskalujen muljahtamista kummallisille paikoille. On ne vaan notkeita nuo pikkuiset.

lauantai 29. toukokuuta 2010

Olen palannut

Katastrofikeittiö kokkaa ja kohkaa jälleen.


Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Lisäys klo 22.51: Toinen versio pysyi ehjänä. Huoh. Laitoin ekan keikauskakun uuniin viideltä väkerrettyäni sitä noin tunnin. Aika pitkä urakka yhden tortun takia.

torstai 27. toukokuuta 2010

Mistä on toukokuu tehty...

  • Väsymyksestä ja silmäpusseista, jotka vaatisivat rintaliivit pysyäkseen aloillaan.
  • Konttaavasta pienestä pojasta. (Ryömiminen jäi meillä melkein kokonaan välin, Sisu kun istui jo niin terhakkaasti eikä viihtynyt ollenkaan mahallaan. Ennen konttaamista Sisu etenikin istualteen itseään eteenpäin hytkäyttäen. Huvittava näky.)
  • Raitapaidoista.
  • Kiireestä ja toivottomasta tunteesta, ettei ikinä ehdi tehdä mitään.
  • Valtavista pyykkivuorista.
  • Hurjalla innolla ihan itse ruokailevasta pojasta. Lusikkaa on ihan turha tunkea naamataulun lähellekään. "Minä itte", Sisu sanoisi, jos osaisi.
  • Edellisen kohdan aiheuttamien sotkujen siivoamisesta. Imuri, my new best friend.
  • Muutosta. Tällä kertaa töissä. 
  • Totuttelusta uuteen työmatkaan ja toimipaikkaan.
  • Oivalluksesta, jonka ansiosta tiedän, että tissi- ja persemiesten lisäksi on pöytä- ja hyllymiehiä. (Kts. edellinen kohta: Pyysin pöytää kasaavaa miestä tulemaan seuraavaksi kasaamaan työkaverini hyllyn. Ei tullut, koska oli pöytämies.)
  • Lääkärineuvolasta.
  • Kolmannesta hampaasta.
  • Ja neljännen ja viidennen puhkeamisen odottamisesta. 
  • Tontin vuokrasopimuksen allekirjoittamisesta ja tontin haltijaksi ryhtymisestä
  • Palavereista arkkitehdin kanssa.
  • Helatorstaisesta piipahduksesta Haapavedelle ja ensimmäisistä hellepäivistä nauttimisesta.
  • Kylmässä satamassa hytisemisestä ja maaseutusuunnistuksen markkinoimisesta.
  • Ikävästä ja jälleennäkemisen riemusta. Joka päivä. 
  • Uusiin työtehtäviin tutustumisesta ja ihanasta tunteesta, että osaa sen, mitä tekee.
  • Uudesta työtarjouksesta. Jää tartumatta, vaikka kiinnostaakin kovasti.
  • Hyvistä kirjoista, joita piti ahmia automatkat Haapavedelle ja takaisin, kun muulloin ei ehdi.
  • Naurusta. 
  • Mukavasta ex tempore -reissusta appivanhempien mökille. 
  • Jumittavista hartioista ja viiltävästä alaselkäkivusta.
  • Aamuisista kuntosalihetkistä. 
  • Hektisistä päivistä ja vähäisestä omasta ajasta.
  • Edellisestä kohdasta johtuvasta blogihiljaisuudesta.
  • Ihanista ystävistä ja sukulaisista.
  • Rakkaasta, rakkaasta, rakkaasta miehestä, jolle on ihan liian vähän aikaa. 
  • Rakkaasta, rakkaasta, rakkaasta Sisusta, joka kasvaa ja kehittyy niin kovasti, ettei äiti meinaa pysyä perässä.

Näistä on toukokuu tehty.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Pätkii, pätkii

Vanhuus ei taaskaan tullut yksin. Otin päivän vitamiinit ja kalaöljyn purkeista esille, sitten siirryin tekemään jotain ihan muuta. Hetkeä myöhemmin en enää muistanut, olinko syönyt tabletteja ja kapseleita ollenkaan. Onneksi joukossa oli kalaöljy, joten homma selvisi isolla vissyhuikalla. "Röyh, joo söin mä ne."

Täytin siis maanantaina vuosia. Tuntuu kuin olisin ollut kahdeksantoista vasta eilen - tai ainakin kymmenen vuotta sitten. Huoh. Kyllä aika rientää ja muisti pätkii.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Neljätoista tuntia

Leivoin eilen muffinseja. Tai minimuffansseja, kuten menin erehdyksessä ja väsyneehkönä sanomaan.

Otin Sisun taas avuksi, kun meillä meni viimeksikin niin hyvin. Pääsimme melko pitkälle ilman katastrofeja, ihan minimuffinssivuokien täyttämiseen saakka. Sisu istui omalla paikallaan pöydän päässä ja toimi virallisena valvojana. Ajattelin sitten siinä antaa lapsoselle tyhjän muffinssivuoan räpellettäväksi.

Kului ehkä 30 sekuntia ja kuului "gulp". Vuokaa ei näkynyt missään ja Sisu näytti ummetusta potevalta hamsterilta. Ei se voinut syödä sitä, ajattelin. Ei vaan voinut.

Vaan voi se.


Noin neljäntoista tunnin päästä vuoka tuli ulos. Ei, siitä minulla ei ole kuvaa, mutta voin kertoa, ettei se ollut läheskään näin siisti juttu kuin tässä alla.


Muffinssit kyllä onnistuivat vallan mainiosti. Tässä linkki reseptiin, jos vielä tämän jälkeen tekee mieli (Tein kaiken lähes ohjeen mukaan. Ainoastaan koko ja sen myötä paistoaika oli erilainen, ohjeen taikista tulee kuutisenkymmentä (!) minimuffinssia eikä tuo määrä kuorrutetta riitä mihinkään.). Minulta muffinssit jäivät syömättä.


Note to self: Lapsi syö sen. Oli se mitä tahansa. 

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Haikeutta ja hampaita

Aika nopeasti sai merkata toisenkin hampaan puhjenneeksi (10.4.). Lapsonen tehtaileekin purukalustoaan oikein urakalla.

Sisu pyrkii kovasti liikkeelle, mutta vielä ei ole Sitä Suurta Nytkähdystä tapahtunut. On mahtavaa huomata, miten pieni poika on näin lyhyessä ajassa kasvanut ja kehittynyt aivan valtavasti. Nyt kuuluu jatkuva pulputus, jossa on jo ihan erityisiä sävyjä, vaikka vastahan Sisu oppi jokeltamaan. On jopa haikeata ajatella, että pieni nyytti ihan onkin ihan oikea ihminen, jolla on jo ihan oma persoonansa ja paikkansa meidän perheessämme.

Minä puolestani yritän edelleen löytää paikkaani. Olin niin lyhyen aikaa poissa töistä, joten toisaalta tuntuu, etten ehtinyt lähteäkään. Aamulla kahvipöydässä totesin, ettei mikään ole muuttunut. Meillä oli yhtä huonot ja härskit jutut kuin aina ennenkin. Tai sitten minä en ole muuttunut yhtään. Työpöytäni ääressä Sisun kuvaa katsellessani minusta kuitenkin tuntuu, että jotain puuttuu.


Tätä tämä äitiys kaiketi nyt sitten on, samassa suhteessa haikeutta ja iloa. Ehkä kuitenkin enemmän iloa.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Herkkää

Sisu heräsi päiväuniltaan kiukkuisena ja nälkäisenä. Otin pienen pojan kainalooni, annoin vähän sapuskaa ja halitteluja.

Katsoa tillitimme toisiamme silmiin, Sisua hymyilytti niin leveästi, että silmät menivät ihan sirrilleen. Annoin pusun pitkille silmäripsille ja kerroin, kuinka paljon Sisua rakastan. Sitten Sisu työnsi sormensa sieraimeeni.

Äitiinsä tullut, isänsä poika.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Ensimmäisiä

Viime aikoina on tullut koettua paljon ensimmäisiä juttuja.

Sisulle puhkesi ensimmäinen hammas. Hammas tuli vähän kuin varkain, vaikka olimme sellaisen puhkeamista jo osanneet odottaakin. Nuo kun tuppaavat olemaan vähän niin kuin vakiovaruste. Yöunet Sisulla ei hampaan takia kärsineet, mutta syöminen oli pitkään vähän niin ja näin. Ihme kyllä juuri mies näki tuon pienen valkoisen pilkahduksen Sisun ikenessä maaliskuussa, tarkalleen ottaen 26. maaliskuuta, Se sattui nimittäin olemaan juuri se kerta, kun kirmasin likkojen kanssa Helsinkiin shoppailemaan.

Samana päivänä mieheltä tuli tekstiviesti "Sisu ryömi" ja minä pidättelin itkua outletin pihassa. Mies on kovin vähäsanainen tekstiviesteissäänkin, sillä oikeasti lauseen olisi pitänyt kuulua: "Sisu yritti varsin ponnekkasti ryömiä, ja onnistuikin siinä juuri ennen kuin poltti päreensä". Ryömiminen tosin saattaa jäädä lyhytaikaiseksi, sillä Sisu punkee jo konttailemaan ahkerasti.

Sisulla on takanaan ensimmäinen Iso Tauti, josta selvittiin ihan kunnialla. Mitä nyt tuli pyykkiä aivan tolkuttomat määrät ja sohva sai vähän tarpeettomasti osumia, mutta hengissä selvittiin kaikki. Jopa mieskin.

Minulla taas on takanani ensimmäinen työpäivä äitiysloman (tai siis vanhempainvapaan) jälkeen. Se ei millään muotoa ollut niin kauheaa kuin se olisi voinut olla, olihan minulla varsin pehmeä lasku (jos nyt mahataudin kourissa vietettyjä pyhiä voi kovin pehmeäksi kutsua). Ajattelen Sisua paljon työpäivän aikana, mutta tiedän Sisun olevan hyvässä hoidossa. Pojilla menee keskenään todella hyvin, joten eipä minua taida kumpikaan erityisesti kaivata. Niisk.

Toisia odotellessa. 

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Kun mies sairastaa

Yhdestoista käsky kuuluu: Sinun ei pidä nuolaiseman ennen kuin tipahtaa. Olisihan se nimittäin pitänyt arvata, että mies sairastui tänä aamuna. Onneksi minulla oli sovittu (palkaton) vapaapäivä miehen (sattuneesta syystä peruuntuneen) koulutuspäivän takia.

Onpahan taas tullut todettua, että miehen sairastaessa pätevät ihan omat lait sillä, kun mies sairastaa...

... ei kukaan koskaan ikinä ole ollut yhtä kipeä.
... on tämä maailman kamalin tauti koskaan.
... vetää olotila varmasti vertoja synnytykselle.
... tietää hän, ettei naiset koskaan sairasta yhtä pahasti, koska nämä ovat tottuneet kipuun ja kolotukseen. 
... on ainoa oikea lääke keltainen Jaffa, ihan niin kuin lapsena.
... vaeltaa hän ympäri asuntoa huohottaen raskaasti (ellei satu nukkumaan).
... on alle yhdeksänkiloinen lapsi liian painava. Edes sen hetken, kun lapsen äiti rientää pissalle.
... kertoo hän asiasta jokaiselle mahdolliselle, jopa puhelinmyyjälle.
... pohtii hän, miten taudista on selvitty keskiajalla.
... pyytää hän puolisoaan laittamaan villasukat jalkaan (ja valittaa, kun ensimmäiset ovat liian lyhyet ja pienet).
... pyytää hän puolisoaan keittämään teetä juuri, kun puoliso on kylvetettyään ja nukutettuaan lapsen, päässyt hetkeksi istumaan sohvalle ennen kuin ryhtyy siivoamaan keittiötä, olohuonetta ja kylppäriä.
... sanoo hän kokoisekseen mieheksi säälittävän pienellä äänellä "ei tarvitse, jos et jaksa", kun puoliso huokaisee noustessaan sohvalta keittämään teetä.

Kaikella rakkaudella, olen oikestaan ihan tyytyväinen päästessäni huomenna töihin lepäämään. Sillä kun mies sairastaa, ei täällä lepää kukaan.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Noronoro

Tästä aiheesta ei nyt tule loppua. Googletin noroa ottaakseni selvää, kuinka kauan tauti tarttuu oireiden häviämisen jälkeen.


Muahahahahaaa, norokylpyhuone! Aika osuvasti nimetty. "Arkipäivän ylellisyyttä", sallikaa mun nauraa.

Niin monella tapaa väärin

Noro on nyt lusittu tässä perheessä. Sisu oksensi viimeisen kerran eilen iltakymmeneltä, minä jatkoin siitä, mihin Sisu jäi.

Aamulla olimme molemmat enemmän tai vähemmän kunnossa. Tai siis Sisu oli yhtä pirteä kuin aina ennenkin, minä olin vähän vähemmän. Oloni kuitrnkin koheni päivän mittaan - nyt olen jo niin normaali kuin vaan voin.

Vaan mitä kohtalon ivaa, ettei mies sairastunut ollenkaan! Eikä minulta lähtenyt kuin kilo (ja sekin varmasti tulee takaisin korkojen kera). Niin väärin, niin väärin.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Hyvä naapuri

"Hyvä naapuri,

siis juurikin Sinä, jonka koira ulostaa kolme kertaa vuorokaudessa kottikärryllisen sitä itseään. Mene itseesi. 

Onko Sinun koirasi jätöksien kerääminen Sinulle ylivoimainen suoritus vai etkö Sinä tosiaankaan välitä, mitä jälkeesi jätät? 

Oletko sattunut huomaaman, että armaan talomme piha on kuorrutettu koirankakalla?

Oletko sattumoisin tietoinen, että täällä asuu muitakin ihmisiä kuin sinä? Tajuatko, että täällä asuu lapsia?

Mene siis ihan oikeasti itseesi, ja ota koirasikin mukaan. Minä tarjoan kakkapussit.

"Ystävällisin" terveisin,

Naapurisi, joka on kyllästynyt juuri Sinun koirasi p*skaan."

Verenpaineeni on vaarallisen korkealla.

Norokokinko?

Mistäs aloittaisi tämän urakan?


Taisi se noro iskeä meihinkin. Viime yönä neljän aikaan Sisu alkoi oksentaa. Samoilla silmillä mennään vieläkin. Sisu onneksi jaksaa olla iloinen ja leikkiä.

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Junttapojat hommissa

Naapuritalo valmistui ja uutta rakennetaan jo. Ei tarvitse edes katsoa ikkunasta ulos, työn kyllä kuulee.

Pojat ovat nimittäin paalutushommissa. Tum.


Tutum.


Tutumtum.


En ole saanut kurkittua, onko asialla ihan oikeasti Junttapojat-niminen yritys, sellainenkin nimittäin minun suureksi riemukseni on olemassa. Yhtä suurta hilpeyttä aiheutti moottoritiellä ohittamamme rekka, jonka kyljessä luki Trans Bros  (ensin luin "Trans Boys" ja kas, sellainenkin on olemassa). Tsihihih.

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Äiti-ihminen herkistyy jälleen

Piipahdimme ruokaostoksilla kaupungin toisessa Prismassa ja moikkasimme samalla ystäväperheen kuusipäiväistä prinsessaa. Miten voi toinen ollakin niin pieni! Vaikea käsittää, että Sisukin on vasta seitsemän kuukautta sitten ollut noin pieni - ei vaan vielä pienempi.

Niin, Sisulle tuli eilen täyteen seitsemän kuukautta. Minä palaan huomenna töihin. Mihin tämä aika oikein menee?

Ei ole ollenkaan yllättävää, että kaupassa meni enemmän aikaa kuulumisten vaihtamiseen kuin ostoksien tekemiseen. Unohdinkin pari ihan oleellista ostosta, kuten esimerkiksi astianpesukoneaineen. Kiviäkin kiinnostaa mennä hakemaan sitä huomiseen kiirastorstairuuhkaan.

Kassaa kohti kävellessämme vastaan tuli hurjasti itkevä noin viisivuotias poika. Pysäytin pojan ja kysyin, onko tältä äiti hukassa. Itkultaan poika pystyi juuri ja juuri sopertamaan, että olihan se.

Nieleskelin itsekin kyyneliä. Onneksi pojan äiti tuli samalla hetkellä paikalle. Kun äiti ja poika olivat lähteneet, luikin nopeasti hyllyjen väliin kuivaamaan kyyneleeni. Miehelle sain sanottua, että tiukkaa tekee. Vähemmästäkin äiti-ihminen herkistyy. Sitten jo vähän naurattikin. Kaikkea sitä.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Tiukkojen tilanteiden nainen

On taas ollut kaikenlaista. Tuorein nyt ensiksi.

Mies oli lauantaina juhlissa Lammilla. Sisun kanssa ajoimme hakemaan miehen tänään. Saimme reilun tunnin reissuun kulumaan lähemmäs neljä tuntia. Kas kun navigaattori neuvoi ja minä ajoin sen mukaan. En edes älynnyt kyseenalaistaa reittivalintaa, vaikka määränpäähän olisi ollut paljon suorempi ja parempi reitti.

Ja olihan reitti aika kauniskin.


Mutkainen ja liukas hiekkatie vielä menetteli, mutta kolmisen kilometriä ennen määränpäätä tuli (noin miljoonas) käännös vasemmalle ja edessäni oli tällainen näky.


Kinttupolku. Peltotie. Kääntyäkö ja ajaa pahimmillaan 20 kilometriä takaisin, vai pitäisikö kuitenkin jatkaa?


Jäljellä ei ollut enää kuin 3,2 kilometriä. Eikun menoksi. Ensimmäinen virhe.

Eipä aikaakaan, kun jo soitin miehelle ensimmäisen puhelun, jonka sisältö oli jotakuinkin se, etten tiedä missä olen, mutta kohta jumissa siellä. Saatoin ehkä jo vähän itkeäkin. Kenttä oli surkea (hei, operaattorit, tehkää Lammille jotain) ja minun piti keskittyä ajamiseen, joten lopetin puhelun. Toinen virhe.

Liukastelin peltotietä eteenpäin ja pääsin kuin pääsinkin eteenpäin. Kunnes. Kunnes tuli mäki.

Olin jo ollut sen verran fiksu, että olin vaihtanut vaihteiston pois automaatilta ja laskettelin menemään käsivaihteilla. Niillä pitäisi mäkikin päästä ylös. Melkein pääsinkin, mutta sitten loppui kantti kesken ja hölläsin kaasusta. Kolmas virhe.

Siinä sitten oltiin jumissa keskellä mäkeä. Ihan keskellä autiota erämaata emme kuitenkaan kökkineet, vaan maatalon nurkalla. Kinttupolku toikin talon pihaan.

Soitin miehelle, mutten saanut yhteyttä. Jep, ei kenttää, olisi vaan pitänyt pitä linja auki. En uskaltanut nousta autosta hakeakseni parempaa kenttää (enkä jättää Sisua, joka onneksi nukkui vielä tässä vaiheessa). Yritin soittaa miehelle kymmeniä kertoja, mutta en saanut yhteyttä. Talonväkikään ei näyttänyt olevan paikalla. Paniikki!

Yritin aina välillä saada autoa eteenpäin, mutta kosla ei inahtanutkaan. Yritin peruuttaa ja sitten taas eteenpäin, mutta en päässyt mihinkään.

Vihdoin sain mieheen yhteyden, mutta siitä ei ollut apua. Pystyin vain kertomaan, että olen 2,5 kilometrin päässä maalista keltaisen talon pihassa. Sisukin heräsi nälkäänsä.

Hetken päästä talon isäntä tuli ulkovarastosta. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen. Ei taida olla ihan tavallista, että heidän takapihallaan on jumissa farmariauto, jossa istuu itkevä nainen ja itkevä vauva. Yli seitsemänkymppisestä isännästä ei ollut apumieheksi, joten hän haki paikalle rouvansa. Tämäkään ei pystynyt sen paremmin auttamaan, mutta pyysi minut sisälle tupaan ruokkimaan Sisun.

Siinä sitten istuin sunnuntaina katsomassa hiihtoa ja juttelemassa Lauran luistelumitalista täysin ventovieraiden ihmisten tuvassa. Molemmat olivat valtavan ystävällisiä ja mukavia, minkä Sisukin taisi huomata, poika kun oli yhtä hymyä ja hurmausta.

Sain taas yhteyden mieheen. Hän oli lähtenyt kolmen muun miehen kanssa avukseni. Suunta tosin oli väärä. Keltainen talo sai sitten tarkemmat koordinaatit ja kohta apujoukot olivat paikalla. Autokin saatiin ylös mäkeä. Kotona olimme aivan tolkuttoman myöhään, mutta onneksi Sisulle oli ruoat mukana.

Niin, ja onneksi on maailmassa ihania ihmisiä, sellaisia, kuten Aune ja Erkki.