perjantai 26. marraskuuta 2010

Vaatepulmia

Tässä nyt on näitä kissanristiäisiä kyllikseen ensi viikolla ja sitä seuraavalla. Kahdessa tilaisuudessa on pukukoodina tumma puku, joten pukeutumiseen pitää ihan oikeasti panostaa. Lähes 25-viikkoisen mahan kanssa touhu ei olekaan enää niin yksinkertaista, että "otanpa vaan tuosta tuon luottopikkumustani". Juuei.

Tiistain kekkerit lähestyvät kovaa vauhtia, enkä millään haluaisi ostaa uutta kolttua. En varsinkaan mitään mammamallista. Lipastossa kyllä odottaa useampi metri kesällä jossain ihmeen mielenhäiriössä ostettua juhlapukukangasta (pirun kallistakin vielä), mutta kangas ei käsissäni muutu juhlamekoksi, vaikka tekisin mitä.

Sisua odottaessani käyttämäni juhlamekko palveli hyvin yhdet ylioppilasjuhlat, yhdet rippijuhlat ja kahdet häät, mutta on auttamattomasti liian kesäinen talvijuhliin. Minulla oli siis ihan kunnon ongelma. Vaan eipä ole enää.

Muistin ennen saunaa erään mekon, josta armas puolisoni jaksaa aina kommentoida, että näytän se päälläni aivan siltä kuin olisin raskaana. Sattuneesta syystä mekko on jäänyt varsin vähälle käytölle, mutta roikkuu silti uskollisesti vaatekaapissani. Ja kas, sehän sopi. Miehen puolustukseksi on sanottava, että näytän tosiaankin siltä, että olisin raskaana, mutta nyt se ei haittaa, sillä olenhan ihan oikeasti raskaana. Ha haa! Miehistä on kuin onkin jotain hyötyä ja mekko pääsee ulkoilemaan.

torstai 25. marraskuuta 2010

Valokuvatorstai - Raja

Onpas taas vierähtänyt ihan luvattoman pitkä aika viimeisimmästä osallistumisesta Valokuvatorstaihin. Tässä kuitenkin vastaus tämän viikon haasteeseen.


Yllättäen tässä ollaan tontilla.

Syyllisyysblues, osa miljoona

Olen ollut kotona aivan luvattoman vähän. Mies on käytännössä katsoen hoitanut Sisua koko vesirokon ajan ollen pois töistään, kun minä olen ollut Tosi Tärkeänä Töissä. Jostain syystä olen taas päästänyt itseni tilanteeseen, jossa asioita (isoja ja pieniä) on vain minun takanani ja vastuullani. Ei kovin kestävä toimintamalli.

Toisaalta pojille tekee oikein hyvää olla kahdestaankin, sillä mies puuhasteli aikaisemmin syksyllä tontillamme ja kaverin rakennustyömaalla vähän turhankin ahkerasti. Välillä tuntui, että Sisu näki isäänsä vain tunnin kaksi päivässä. Nyt tilanne on kääntynyt vähän niin kuin päälaelleen ja asia vaan korostuu Sisun ollessa kipeänä kotona.

Tunnen kuitenkin syyllisyyttä, oikein painavaa syyllisyyttä jokaisesta venyneestä työpäivästä, kotona luetusta työsähköpostista, iltajumpasta ja siitä vähästä omasta ajasta. Työtilanteeni helpottaa parin viikon päästä hetkellisesti, mutta nyt on aikamoista tykitystä, pitkää päivää ja iltatilaisuuksia.

Ja sitten on vielä kaikki ylimääräiset jutut, kuten viikon päähän sovittu teatterireissu Tampereelle. Ei sillä ettenkö odottaisi kivaa irtiottoa ihanien ystävien kanssa, mutta samalla viikolla minulla on maanantaina tavallista pidempi työpäivä, tiistaina olen töissä aamuseitsemästä iltayhteentoista ja loput päivät pitäisi tahkoa seuraavan viikon ja tammikuun jättitapahtumia kuin viimeistä päivää. Että jätä siinä sitten lapsukainen isovanhemmilleen ja lähde iloisella mielellä Tampereen rientoihin.

Puuh.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Näppy siellä ja näppy täällä

Kapteeni Näppylähanska, kävelevä rupikokoelma, rakkula-Raimo. Miten voi pieneen mieheen mahtua niin monta näppyä?

Ensimmäinen näppy ilmestyi yli viikko sitten. Emme vain tajunneet sen olevan vesirokkoa, sillä se oli niin erikoisen mallinen ja näköinen. Tämä näppyjen kuningatarmehiläinen on edelleenkin aivan poikkeuksellisen näköinen ja kokoinen, siitä jää aivan taatusti muhkea arpi. Onneksi se on päänahassa.

Vaikka tahti on hellittämään päin ja rakkuloiden paranemista on jo havaittavissa, bongasimme tänään taas kolme uutta vesikelloa eikä Sisu siis edelleenkään ole hoitokelpoinen. Lääkärin mukaan uuden rakkulan ilmestymisestä pitäisi olla pois ihmisten ilmoilta viisi (5) päivää. Sisu on jo ollut viikon kotona ja näillä näkymin kotioloissa menee loppuviikkokin.

Päiväkodista kertoivat, että siellä tauti on jo puolella ryhmästä. Taitaa olla siellä aika hiljaista meininkiä - toisin kuin täällä. Sisulla kohosi kuume korkeimmillaan 39,5 asteeseen, mutta nyt sitäkään ei ole ollut pariin päivään ja olo on pienellä miehellä melko normaali. Meno alkaa siis olla aika villiä, kun ollaan oltu neljän seinän sisällä näin pitkään.

Muiden äitien tekemää ruokaa

Lappapuuro, siis tutummin vispipuuro tai puolukkapuuro, on suurta herkkuani. Voisin syödä vaikka kuinka paljon ihanan kuohkeata lappapuuroa ja jääkylmää rasvatonta maitoa. Olen tämän herkun opettanut Sisullekin ja jätkä vetelee kohtuullisen kirpsakkaa puuroakin hyvällä ruokahalulla.

Parhaan lappapuuron tekee tietenkin äiti, itse en ole puuropuuhaan vielä rohjennut eikä puolukoitakaan ole pakkasessa kuin kourallinen. Kun siis en pääse herkuttelemaan äidin puurolla, sorrun poikkeuksellisesti einespuolelle.

Tähän asti Saarioisten vispipuuro on uponnut ihan hyvin. Törmäsin kuitenkin kaupassa (törms) Riitan Herkun puuroon  ja sain päähäni vertailla tuoteselosteita.


Mitä ihmettä punaherukkamehu, karpalomehu, omena(!)täysmehutiiviste ja kasviuute tekevät vispipuurossani? Täh?


Riitan Herkun tuoteseloste pitää sisällään sitä, mitä vispipuurolta odottaakin. Ja ihan on yhtä kaunis väri (ellei kauniimpikin) kuin Saarioisten puurossakin. Koostumus on hiukan erilainen, mutta tuskin mehut siihen vaikuttavat. Mutta siis omena-, karpalo- ja punaherukkamehua vispipuurossa. Ei kiitos, jotkut asiat ovat pyhiä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Linjoilla

Minulla oli loppuviikosta kaksi hyvin mielenkiintoista keskustelua puhelimessa. Näin jälkikäteen ajateltuna, olisin mieluusti jättänyt molemmat soittamatta.

Muuttaessamme tähän asuntoon vuosi sitten heinäkuussa, emme ajatelleet asuvamme tässä näin pitkään. Tarkoituksenamme oli ostaa omakotitalo ja hyvin mahdollisesti tehdä isokin remontti. Vuokralla olisimme kuitenkin asuneet korkeintaan vuoden. Alkuvuodesta sitten saimme päähämme ryhtyä rakentamaan omakotitaloa, joten vuokra-asuminen sai jatkoa ihan reippaasti.

Vuokran maksaminen on aina jotenkin tuntunut siltä, että heittäisi rahaa hukkaan, joten vuokrantarkistusilmoituksen kolahdettua luukusta, ryhdyimme etsimään edullisempaa asuntoa. Torstaina sitten soitin eräästä vuokra-asunnosta, josta olin laittanut jo aiemmin kyselyn. Kiinteistövälittäjä, vanhempi rouva, vastasi puhelimeen. Esittelin itseni ja asiani.

Välittäjä närkästyneenä: "Jaa numerosta sejasejasejase, minä olenkin soittanut sinulle."
Minä: "Pahoitteluni, en ole varmaan huomannut". (Myöhemmin kotona tarkistan puhelulokin. Ainoa mahdollinen soitto on tullut 15.11. klo 23.41 tuntemattomasta numerosta. Iiiihan varmasti onkin soittanut.)
Välittäjä: "Minä nyt sitten vähän kuulustelen sinua."
Minä hiukan kireästi: "Sehän sopii."
Välittäjä: "Oletko ihan työssäkäyvä ihminen."
Minä: "Kyllä olen, itse asiassa me molemmat olemme."
Välittäjä: "Jaaaaa, teitä muuttaisi siis kaksi."
Minä: "Niin, itse asiassa meitä muuttaisi kolme." (Mielessäni lisään sen neljännenkin, mutta tässä vaiheessa asia ei kuulu välittäjälle pätkääkään.)
Välittäjä lipeäkalan äänellä: "Jaaaa, no kuinkas vanha tämä kolmas on?"
Minä: "Vuoden ja kolme kuukautta."
Välittäjä: "No ethän sinä sitten missään töissä voi olla. Eihän tuon ikäisen lapsen äiti voi töissä olla."
Minä: (Hengitä, hengitä, hengitä.) "Kyllä vaan voi olla."
Välittäjä: "Ottaako ne edes noin pieniä hoitoon?"
Minä pieni piru olkapäälläni: "Kyllä on ollut syyskuusta lähtien hoidossa ja sitä ennen viisi kuukautta isänsä kanssa."
Välittäjä: "Jaaa. No sulle on varmaan sitten iso juttu, ettei asuntoon saa pyykinpesukonetta."

Puhuimme vielä hetken, minä raivosta kihisten ja välittäjä määkien mielipiteitään asunnosta. Kerroin, että rakennamme omakotitaloa ja tulisimme asumaan asunnossa reilun vuoden. Tämän kuultuaan välittäjä sanoi kysyvänsä vuokranantajan mielipidettä ja lupasi palata asiaan. Eipä ole palannut. Enkä meinaa palata minäkään.

Toisen piinaavan puhelun soitin perjantaiaamuna (vau, mikä loppuviikko!). Sisu oli valvottanut koko yön vesirokon aiheuttamasta kutinasta kärsien. Olimme aamusta raahautuneet lääkäriin hakemaan reseptiä antihistamiinille, joka jäi aikasemmalla lääkärikäynnillä ottamatta, kun lääkäri oli sitä mieltä, "ettei ne varmaan kovin paljoa kutise". Heitin lääkärireissun jälkeen mieheni ja Sisun kotiin ja menin töihin.

Kurvasin parkkipaikalle ja kohti omaa ruutuani vain huomatakseni, että parkkiruudustani yhden puolen oli valloittanut lumikasa ja toisen puolen auto. Kirosana, kirosana, kirosana, h*lvetin täydellistä, kirosana ja suoraa huutoa.

Kesän ajan pyysin kiinteistönhoitajaa hoitamaan reunapaikkani viereisen pensaan ja nuoren koivun pois. Kerroin kuinka hankalaa minun on päästä autosta ulos, kun ovi ei oikein aukea. Vasta syksyllä koivu sai lähtöpassit ja samalla pensas nyrhittiin lyhyemmäksi. Juuri niin lyhyeksi, etten saanut ovea kunnolla auki. Kerroin tästäkin ongelmasta ja pyysin tekemään asialle jotain. Lopulta lainasin työkaverilta oksasaksia, joilla itse nipsin pensaan maan tasalle.

Samaan aikaan alkoi kiinteistössä laajennus, jonka tieltä poistui iso osa vieraspaikoista. Huonosti merkityt varatut paikat ja etenkin minun reunapaikkani tuntui olevan kovin suosittuja, joten harva se kerta olen saanut etsiä paikan jostain ja kiikuttanut toinen toistaan kiukkuisempia lappuja autojen ikkunoihin. Autopaikkani kanssa on siis ollut murhetta kerrakseen. Soittaessani kiinteistönhoitajalle en siis ollut ihan sillä parhaimmailla tuulella. Kaukana siitä.

Minä: "Hei, tässä Aimo paikasta sejase. Mulla on se reunapaikka 152."
Kiinteistönhoitaja: "Mjoo". 
Minä: "Sitä vaan soittelin, että kaivahan, Pekka (nimi muutettu), lumikola esiin. Heh heh. Mun paikallani on h*lvetillinen kasa lunta enkä mä pääse ajamaan autoani siihen."
Kiinteistönhoitaja: "Mjoo, kato se on sellainen reunapaikkojen ongelma. Ei sille oikein voi talvella mitään." 
Minä väsyneenä, itkua pidätellen, kiukkuisena: "Mitä h*lvettiä? Mä olen koko syksyn katsonut sitä paikkaa ja kaikkia ongelmia siinä. Mä maksan siitä paikasta ihan yhtä paljon kuin muutkin. Ei tää nyt näin voi mennä, s*atana."
Kiinteistönhoitaja: Hiljaisuus. "Mjoo."
Minä: "Haloo? Että kiitti vaan."
Kiinteistönhoitaja: "Mjoo."

Reunapaikan ongelma? Reunapaikan ongelma! Antakaa mun ihan oikeasti kaikki kestää. Kurvaan autopaikalleni taas huomenna ennen kahdeksaa ja saan kohtauksen, jos siinä on edelleen lumikasa. Reunapaikan ongelma my ass.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Tää on niin tätä

Ensin Sisulla oli reilu kuukausi korvatulehduksia, sitten puhkesi vesirokko. Tää on niin tätä.


Kuva eiliseltä. Näppyjen määrä on kolminkertaistunut ja samoin kutina. Nukuimme kaikki kolme viime yönä enemmän vähemmän kuin enemmän. Siis todella vähän. Ja sen kyllä huomaa.

Töissä on ollut kiirettä enemmän kuin tunnit ovat antaneet myöten, mutta sen verran hauskoja hommia on ollut, etten kehtaa valittaa. Pidin pitkään joulukuun yhdeksättä itselläni sellaisena rajapyykkinä, että siihen saakka selvittyäni olen voittaja. No, sen joulukuun yhdeksännen päivän jälkeenkin on elämää ja näillä näkymin tahkoan tuhannen hengen tilaisuutta vielä pari viikkoa ennen äitiyslomaa.

Syksyn aikana minut on myös ehditty värvätä päiväkodin vanhempainyhdistykseen ja se tuo mukanaan joulujuhlien järjestämistä ja muuta mukavaa. Olen kuitenkin onnistunut pitämään sen verran matalaa profiilia, ettei nakki ole viuhunut kovin pahasti. Kauhulla odotan jonkun muun vanhempainyhdistyksen jäsenen googlaavan nimeni ja löytävän tittelikseni tapahtumakoordinaattori.

Sisunkin terveisistä olisi mukava kirjoittaa, mutta ne jääköön seuravaan postaukseen, sillä makuuhuoneesta kuuluu pienen potilaan ääni "viiuviiuvih". Jaa mikä viiuviiuvih? Se liittyy tähän. Voi pojat, että poikamme on kova poika laulamaan.