tiistai 1. maaliskuuta 2011

Sä sitten kaivoit verta nenästäsi

Sain jo muutama kuukausi takaperin neuvolasta täytettäväkseni synnytyssairaalaan toimitettavan esitietolomakkeen. Tällä kertaa tiesin jo vähän paremmin, mitä lomakkeeseen rustataan ja nimikin oli hätäkastetta varten löytynyt. Mies tosin toppuutteli minua hiukan, kun kirjoitin erään nimivaihtoehtomme. "Muista nyt, ettei se ole ihan sama, mitä siihen lappuun kirjoittaa." Tällä mies tietenkin tarkoitti sitä, kun edellisen kerran olimme tätä lappua täyttelemässä. Hätäkastekohtaan tuli nimeksi "Sisu" ja kas, sen nimen pojallemme myös annoimme.

Lomakkeen lopuksi kysyttiin jälleen toiveita synnytyksen suhteen. Kirjailin lappuun toiveet episiotomian välttämisestä ja toivoin, ettei epiduraalia tyrkytettäisi, vaan saisin (taas ainakin kokeilla) ilokaasun voimin. Kirjoitin lisäksi, että toivon mahdollisimman aikaista kotiutumista "mikäli molempien kunto sen sallii". Viimeksi vihasin sairaalassaoloaikaa - kukapa siitä nyt niin tykkäisikään, vaikka monet kyllä kehottivat nauttimaan ajasta, jolloin saa täyttä palvelua eikä tarvitse huolehtia ruoasta, pyykeistä eikä ulkonäöstä.

Pah.

Minusta osastolla oli kamalaa. Hoitajat kyllä olivat enimmäkseen mukavia, mutta joukkoon mahtui eräs happamasti kommentoiva mätämuna, joka ikävästi osasi pilata fiilikseni. Ruoka oli kamalaa ja sairaalavaatteet masentavia, vaikka ne katosivatkin pyykkisäkkiin eikä niistä sen jälkeen tarvinnut huolehtia. Ja sitten oli tämä huonetoveriasia. Minulle sattui huonetoveriksi viime kerralla kamalan kovaääninen nainen (yllättävää, nainen), joka tappeli miehensä kanssa niin puhelimessa kuin livenä (ei kuulemma aikonut enää palata kotiin), puhui kovaan ääneen kännykkään ("Mirkku" ja "Jamppa" on olleet keskenään eikä "Make" tiedä) ja ramppasi koko ajan tupakalla.

Tällä kertaa - niin tällä kertaa - huonetoverini on pikkuistakin pikkuisempi hyvin hiljainen ulkomaalainen nainen (jälleen, mikä yllätys), joka hoitajien mukaan ei puhu suomea eikä englantia. Osasto on entisenlainen ja ruoka edelleen pahaa. Henkilökuntagallerian mukaan viimekertainen mätämunahoitaja ei olisi enää palkkalistoilla (jihuu) ja sairaalavaatteista olen ainakin toistaiseksi kieltäytynyt.

Vähän kummalliselta tämä olo osastolla kuitenkin tuntuu ilman vauvaa. Jouduin tänään, raskausviikolla 38 + 1 raskausmyrkytysepäilyn takia neuvolasta suoraan äitiyspolille näytille. Yläpaineet huitelivat polin jännityksessä karvan verran alle kahden sadan (olisiko olleet 199/112), joten lääkäri passitti minut osastolle vuodelepoon määrittelemättömäksi ajaksi. Itkuhan siinä pääsi.

Ei auttanut itku äitiyspolilla, täällä sitä nyt sitten ollaan. Labrakokeet olivat onneksi ihan kunnossa ja verenpaine on hieman laskenut. Olin iloinen, että labratuloksetkin saatiin jo tänään, vaikka labran tätyli sanoi niiden valmistuvan vasta ylihuomenna - sehän olisi tarkoittanut sitä, että lusisin täällä ainakin ylihuomiseen.

Jos nyt ei ihan ihmeitä tapahdu, siis esimerkiksi lapsivedenmenoa tai synnytyksen käynnistymistä, on toiveissani päästä täältä pian pois. Luonnollisesti vain palatakseni kohta uudelleen ihan oikella asialla. Neuvolalääkäri nimittäin uumoili jo puolisentoista viikkoa sitten, että kovin kauaa ei enää tarvitse odotella, sillä typy on jo lähtökuopissa. Näillä supistuksilla olen hyvin herkka uskomaan tämän ennustuksen.

Mutta menin sitten kaivamaan verta nenästäni sillä toiveella aikaisesta kotiutumisesta, sillä osastopaikan osoittaminen tuntui lähinnä vankilatuomiolta. Mielessäni on vain Sisu, oma sänky, sohva, KOTI!

7 kommenttia:

n i n n u kirjoitti...

No voi kökkö, tsemppiä !

hna kirjoitti...

Joo, itsekään en pidä sairaala interiööreistä enkä ole kokenut haluavani olla siellä "lomalla". Mutta kukin tyylillään.

Voimia ja hyvää pöhinää! Toivottavasti ei tarvitse siellä olla loputtomiin.

Minz kirjoitti...

Voi sentään! Se on turhauttavaa joutua osastolla odottelemaan, vaikka se kuinka olisikin itselle ja vaaville hyväksi. Minäkin aikanaan jouduin osastolle raskausmyrkytyksen vuoksi, kun esikoinen oli vähän yli vuoden ikäinen. Viimeisen kuukauden sain vain huoneen vessassa käydä, silloinkin rollaattorilla ja kylkeäkin sängyssä käänsin vain tuen avulla (supisteli). Se oli piinaavaa. Mutta tulihan mies pojan kanssa päivittäin minua tervehtämään sinne. En yhtään enää muista huonekavereita siltä ajalta. Taisin olla täysin omissa maailmoissani. Ja niinhän se lopulta tyttö tuli maailmaan, nyrkki pystyssä. Kätilö sanoikin, että hän on ollut hommissa kohta 30 vuotta (siis reilut 17 vuotta sitten), ja meidän likka oli ensimmäinen käsi ojossa alateitse syntynyt hänen nähden. =D Haa, herätit muistoja!

Sitkeyttä ja hyviä vointeja sinne! Toivottavasti vielä ehdin kotiin ennen H-hetkeä!

Emmi kirjoitti...

toivottavasti pääset kotiin pian keräämään voimia! zemppiä ja terveisiä!

Tii kirjoitti...

No voihan /C. Jaksamisia, toivottavasti pääsette pian kotiin!

Pilviharso kirjoitti...

Tsemppiä,tsemppiä!

Suvi kirjoitti...

Voi hitsi. No mutta toivottavasti siellä etten kauaa joudu olemaan. Vinkkinä vielä, että verenpainearvoissa tärkeämpänä pidetään tuota alapainetta. Yläpaine voi nimittäin nousta helpommin jännityksen yms. takia. Mutta tsemppiä sinne!:)