tiistai 5. marraskuuta 2013

Iltakävelyajatuksia

Kävin ihan itsekseni iltakävelyllä. Ilman perhettä, ilman kameraa, ilman puhelinta, ilman musiikkia. Ilman häiriötekijöitä, kuten perhettä, kameraa, puhelinta ja musiikkia, tulee ajatelleeksi kaikenlaista.

Riittävätköhän nämä neljä (4) heijastinta?
(Joo, ainakin siitä päätellen, miten aikaisin autot hidastivat vauhtiaan.)

Onkohan toi pupu?
(Ei.)

Eikö se nyt kuitenkin olisi pupu.
(No ei edelleenkään, se on muovinen kartio merkkaamassa koloa jalkakäytävällä.)

Sininen valokaapeliulkovalohässäkkä pitäisi kieltää lailla.
(Pitäisi.)

Mikähän ääni tuo on?
(Liesituuletin. Harvinaisen kovaääninen liesituuletin.)

Ihmisillä on hassuja sukunimiä.
(Pokela ei ole hassu.)

Onkohan vampyyrejä oikeasti olemassa?
(Jos nyt sitten ei vähään aikaan luettaisi niitä Sookie Stackhouse -kirjoja.)

Leikkikenttä näyttää todella yksinäiseltä pimeällä.
(Ne vampyyrit, ne vampyyrit.)

Kappas, leikkikentälle johtavalla tiellä on avattu kortsupakkaus.
(Kappas, yäääääk.)

Miten tuohon pihaan on saatu mahtumaan noin monta autoa?
(Kuorma-auto, kaksi henkilöautoa ja yksi mopoauto. Eipähän tarvitse tehdä talvella lumitöitä.)

En yhtään kaipaa rakennusaikaa, tai ehkä ihan vähän kuitenkin.
(Minä. En. Enää. Ikinä. Ole. Mukana. Rakentamassa. Yhtään. Taloa.)

Meinaavatkohan noi saada talonsa valmiiksi jouluun mennessä?
(Jouluun on 49 päivää. Eivät meinaa.)

Ihmisillä on todella suloisia koteja.
(Joo, anteeksi, poistun aivan heti tästä teidän ikkunanne alta.)

Pienhiukkaspäästöistä viis, puilla lämmittämisestä tulee ihana tuoksu.
(Ihan oikeasti tulee.)

Onpa kaunis tähtitaivas.
(Ihan oikeasti on.)

perjantai 18. tammikuuta 2013

Mitä tänään opin

Kuvassa ei ole kuivahtanut päästäinen. Ei minkään eläimen oksentama karvapallo eikä myöskään onnea tuova jäniksenkäpälä.

Opin tänään, että kipeäkin lapsi keksii kaikenlaista. Opin tänään,  että purkka tosiaan jää hiuksiin kiinni kuin tauti eikä lähde kuin saksilla. Opin tänään myös, ettei sitä jaksa hermostua turhista, kun itsekin on kipeä. 

Yhtä asiaa kuitenkin ihmettelen. Miksi se purkka piti liiskata juuri etuhiuksiin?

lauantai 5. tammikuuta 2013

Kaikkien latteuksien äiti

"Miten menee?"

Miten sitä aina käykin näin? Sitä näkee kauppareissulla tuttuja ja tulee tahtomattaankin oltua lattea ja tylsä.

"Mitä kuuluu?" 

Sitä heittää mukamas kiireisenä huolimattoman kysymyksen, johon ei odotakaan muuta vastausta kuin "ihan hyvää" tai "mitäs tässä". Sitten kaavan mukaan vaihdetaan kuulumiset. On niin kamala kiire töissä ja kotona. Lapset temppuilevat, mutta onhan ne niin ihania ja niin vähän aikaa pieniä. "Niin, niin meilläkin."

"Mitäs teille?"

Joskus kuitenkin käy niin, ettei vastaus ole yhtä tyhjä kuin kysymys.

"Itse asiassa aika huonoa." 

Toinen näyttikin vähän vakavalta. Ei hymyillyt kassajonossa niin kuin aina ennen. Harmaantunutkin sitten viime moikkailujen.

"Vaimo sairastui vakavasti. Syöpä. Ennuste on huono. Elämältä putosi pohja."

Tätä ei kuitata huumorilla. Tähän ei voi heittää, että juu niin meilläkin. Tuossa perheessä on kaksi pientä lasta.  Mies, entinen työkaverini on kanssani samaa ikäluokkaa.

Kyselen hiukan lisätietoja. En keksi muuta sanottavaa kuin "kaikkea hyvää, kaikesta huolimatta". "Joo, kiitti", mies vastaa. Lähdemme suuntiimme, minä lakuista intoilevien lasten kanssa vaunuilla ja tuttu hiljaisena autoonsa.

"Kaikkea hyvää." Kas kun ei "tsemppiä" tai "koita jaksaa".