tiistai 9. elokuuta 2016

Kolmelta aamulla

Kolmelta aamulla kaikki kutistuu. On vain tämä pieni sairaalahuone, tippakoneen nakutus, vieressä nukkuvan lapsen hengitys, jota kuuntelen tarkasti.

On elokuun alku, mutta aivan yhtä hyvin voisi olla keskitalvi. Ulkona on pimeää eikä kesän tuntua ole muualla kuin ruskettuneilla ihoillamme. Tosin rusketusrajatkin tuntuvat haalistuvan sairaalan lakanoita vasten.

Pieni kuplamme puhkeaa, kun hoitaja kurkistaa sisään. Tarkistaa hengityksen, kysyy kuulumiset ja kehottaa lempeästi äitiäkin nyt nukkumaan. Vaikka varmaan hän tietää sanoessaankin, ettei tässä paljon nukuta. Kävimme hoitajan kanssa aiemmin läpi osaston toimintaa ja päivärutiineja. Tuntui kuin olisimme jäämässä tänne pitkäksikin aikaa.

Hoitajan poistuttua lapsi havahtuu, hengittää hetken huonommin, minua pelottaa.

Pelko on usein seurana sairaalassa. Mutta ei pelko yksin tule, sillä on mukanaan ahdistus, epävarmuus ja koti-ikävä. Ihan tarpeeksi monta sairaalayötä olen valvonut, mutta en koskaan aikaisemmin ole valvonut toisen unta tällä tavalla. Vaikka ei kai minun tarvitsisi, lapsessa on laitteita ja antureita, jotka seuraavat happea ja sykettä.

Kuplamme puhkeaa taas, kun lääkäri käy tarkistamassa tilanteemme. Puhumme hiljaa aamun suunnitelmista ja lapsen hengityksestä. Lääkärin poistuttua minua itkettää. En voi olla ajattelematta, miten meille olisi voinut käydä, jos en olisi iltapäivällä saanut päähäni kurkistaa lapsen suuhun. "Sano, kulta, aaaaaa."

Viimeksi me kaksi makasimme tällä tavalla vierekkäin sairaalasängyssä maaliskuussa viisi vuotta sitten. Lapsi oli vasta tullut tähän maailmaan ja meillä oli pienen hetken vain toisemme. Se oli tässä samassa jättimäisessä talossa, vain pari kerrosta ylempänä.

Lapsi nousee äkkiä istumaan. "Tuu viereen, lisää peittoa", minua käsketään. Ääni on oudon tunkkainen, ei lainkaan tuttu heleä ääni. "Tulenhan minä, kulta. Onko nyt parempi?" En saa vastausta toinen on jo unessa. Ehkä minunkin pitäisi nukkua.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Leikki

Lasten leikki-intoa voi vain ihailla. Siinä missä itse käynnistelen aamulla pitkään, venyttelen, vanuttelen ja vatuloin aamutouhuissani, ovat lapset jo heti herättyään pistäneet pystyyn ensimmäisen leikin.

Usein myös se ensimmäinen tappelu tulee aika pian. Kuuluu asiaan, lohduttaudun. Sisarukset ne nyt nahistelevat aina. Nyrkkikin puhuu, mutta onneksi vähemmän.

Pitkin päivää on joku leikki käynnissä. Sitä on hauska seurata. Tässä eräänä iltana katsottiin leffa, jossa kerrottiin Amazonin elämästä. Ei siis sen verkkokaupan, vaan viidakon ja joen. Pääosassa olivat tietenkin eläimet ja hyönteiset. Ensimmäisten minuuttien jälkeen oli lapsilla jo leikki käynnissä. "Mä oon toi apina ja toi tukaani!" "Joo, ja mä oon toi käääääärme!" Sitten hypittiin ympäri sohvaa hurjasti äännellen ja samalla silmä kovana ohjelmaa seuraten.

Leikki myös elää ja kehittyy koko ajan. "Joo, ja sit", kuuluu innostunut alku ehdotuksesta. Innostaahan se, leikissä kun voi olla mitä vaan. "Ja sit tää menis sinne tulivuorelle ja muuttuis lohikäärmeprinsessaksi!"

Muistaisipa sitä itsekin välillä leikkiä. Voisi olla ihan mitä vaan.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Vuosi

Siitä on nyt vuosi, kun makasin keskussairaalassa ja odotin unta. Sen jälkeenkin olen ollut yötä sairaalassa, mutta vuosi sitten oli merkittävä yöpyminen. Makasin STROKEssa eli aivohalvausseurantayksikössä. Muistan, miten pahalta se nimi näytti pyörätuolikorkeudelta katsottuna. Edellisen yön olin nukkunut päivystysosastolla miten kuten tippalaitteen huutoa ja naapurivuoteessa makaavan rouvan huokailua kuunnellen. Aamupäivällä lääkäri oli käynyt kertomassa, ettei migreenini ollut migreeniä. 

Aivokuvassa oli näkynyt jotain sellaista, jonka takia minun pitäisi mennä aivohalvausseurantayksikköön. Minut kärrättiin pyörätuolilla, en saanut kävellä. Vessaan sain mennä, mutta siihen ne vapaudet sitten jäivätkin. Minulta mitattiin tasaisin väliajoin verenpaine, happisaturaatio ja sydäntäkin seurailtiin. 

Siellä sitten olin. Viiden miehen kanssa. Oma tilanteeni oli hiukan parempi kuin huonetovereiden, minulla oli se vessalupa, mutta eipä sitten paljon muuta. Paitsi carotisdissekaatio. Carotisdissekaatio. Dissekaatio. 

Lääkäri kävi sen kierrollaan kertomassa. En kuole. Kai. Kuuntelin. Nyökyttelin. Uskallanko edes nyökytellä? Lääkäri lähti. Googletin. 

Puolen tunnin välein verenpainemittarit suhahtivat käyntiin. Me kuusi makasimme hiljaa. Suurin osa makasi muutenkin ihan hiljaa. 

"Dissekoitumassa valtimon seinämään tulee repeämä, joka mahdollistaa veren pääsyn seinämän kerrosten väliin. Tämä voi johtaa verihyytymän kehittymiseen suonen seinämän sisään ja suonen ahtautumiseen tai tukkeutumiseen, tai aneurysman (valtimonpullistuman) muodostumiseen."

Kuolen. En kuole. Vammaudun. 

"Paikallisoireita ovat kipu, Hornerin oireyhtymä, tinnitus ja aivohermojen toimintahäiriöt. Yleisin oire on päänsärky (esiintyy noin 50–70 %:lla), joka on pääsääntöisesti erilaista kuin aiemmat päänsäryt, ja sijaitsee joko samalla puolella kuin repeytynyt suoni tai on molemminpuolista."

Olin hakeutunut päivystykseen edellisenä päivänä, maanantaina kovan, epätyypillisen migreenin takia. Niin ja niiden silmien. Hornerin oireyhtymän, kuten myöhemmin opin. Pupillini olivat näyttäneet jo lauantaina kummallisilta, mutta luulin sitä migreenioireeksi. Olisi pitänyt mennä jo paljon aikaisemmin lääkäriin. Olisi pitänyt olla tiukempi. Ei olisi pitänyt olla niin sitkeä. Tyttären neljävuotissynttäreitä juhlittiin sunnuntaina, en malttanut jättää niitä väliin. 

"Kaulavaltimodissekoituma on nuorten ja keski-ikäisten aikuisten yleisin yksittäinen aivoinfarktin syy. Tyypillisin potilas on perusterve ja liikunnallisesti aktiivinen henkilö."

Miksi minä?

Lainaukset Potilaan lääkärilehden artikkelista Kaulavaltimon dissekoituma (25.8.2014, lainattu 2.3.2015, googletettu kymmeniä kertoja.)